Pikkujouluissa tahi muissa juhlissa hauskin vaihe on usein valmistautumisvaihe, kun sutii meikkiä naamaansa ja kiskoo sukkahousuja ylös reittä ajatellen, että saattaa tulla hauska ilta. Vietin illan pukeutuneena naisten vaatteisiin, toisin sanoen mekkoon ja korkokenkiin, ja muutamat työkaverit eivät ilmeisesti kovin äkkiä tunnistaneet minua sotisovassani. Olihan ero arkiseen haalariasuun ja nutturakampaukseen toki huomattava. Äijätkin ovat aina töiden ulkopuolella tavattaessa osittain tunnistamattomia, varsinkin ne, joita arkisin näkee vain lippalakki tai hitsauslätsä päässä.
Pikkujouluruoka oli melko kurjaa, salaatillekaan ei ollut kastiketta. Korvatakseni pettymyksen käytin kaikki viisi drinkkilippuani valkoviiniin, ja vielä yhden ylimääräisenkin, jonka sain aikaisin poistuneelta kollegalta. Olin siis kohtalaisessa juopumustilassa. En ole ihan varma, mitä kaikkea tulin puhuneeksi illan aikana, mutta leukaperäni olivat vähän turhan löysällä. No, eivät ne muutkaan ehkä muista puheitamme.
Synkeä salaisuus: en pidä stand up -komiikasta. Se on äärettömän harvoin minusta huvittavaa. Eilen näkemäni koomikot edustivat juuri sitä ikävintä lajia, jotka valitsevat yleisön joukosta uhreja ja puhuvat heille/heistä typeryyksiä. Tilanteesta irrotettuna mikään, mitä esiintyjät sanoivat, ei olisi ollut hauskaa, mutta stand up tuntuu perustuvan joukkovoimaan: yleisö nauraa joka tapauksessa, koska täytyy nauraa, täytyy olla tilanteessa niin, että näyttää, kuin olisi kovinkin riemukasta. Se on rasittavaa. En valkoviinistä huolimatta päässyt tilanteen tasalle. Ensimmäisen esiintyjän aikana en edes hymyillyt kertaakaan, pari kertaa nojasin myötähäpeän vallassa otsaani kämmeneen. Alan epäillä, että minulla ei ole huumorintajua, ainakaan sellaista, kuin pikkujouluissa pitäisi olla. Muistan, että en pitänyt viimevuotistenkaan pikkujoulujen esiintyjää lainkaan hauskana, ja hän oli sentään jonkin verran nimekäs.
Loppuiltaa kohti muistikuvani hämärtyvät hieman lisää. Bändi soitti. Vierustoverini vertailivat vehkeitään, siis älypuhelimiaan. Taisin voittaa arvonnassa, ainakin nimeni huudettiin. Lähdin kotiin yhdentoista aikaan ja juoksin humalaisin askelin bussin perässä ehtien siihen juuri ja juuri. Huomasin, että sukkahousuissa oli jo ties miten pitkään ollut kaamea silmäpako. Keinahtelin bussin takapenkillä lähiöömme ja olin tyytyväinen, ettei mennyt edes yötaksaa. Jäin pitkäksi aikaa kotipihalle katselemaan tähtiä - alkoholilla oli osuutta tähän. Niska kenossa ja sääret jäässä tunnistin taivaalta Otavan, Orionin sekä Kassiopeian, ainoat tähtikuviot, jotka osaan nimetä. Muistelin hetken tilannetta, jossa Kassiopeia minulle osoitettiin. Sitten liitelin sisään, putsasin pakkelin naamastani ja käperryin täkin alle lämmittäjäni viereen.
Heräsin tänä aamuna tukka pystyssä kello seitsemän. Päätin lopettaa kahvilakkoni tähän siunaaman päivään.
***
Krapulainen lisäys aamupäivällä: Jotain tehdäkseni kävin läpi vaatekaappini sisältöä. En tajua, missä aivoni ovat olleet viimeiset viisi vuotta (useimpien vaatekappaleideni ikä on 2-5 v), sillä kävi ilmi, että omistan useita pitkiä kalsareita tai muita housuntapaisia kokoa 44, XL tai XXL! En ole koskaan ollut kokoa 44, poislukien raskausajat. En ole edes kokoa 42! Miksi minulla on L-kokoisia paitoja ja 44-kokoisia kerrastoja, kun yläosan vaatekokoni on 38? Olen ollut viiden kilon tarkkuudella samanpainoinen ja sentilleen samanpituinen jo 18 vuotta. Hetkinen...onko takana jokin kansainvälinen vaatekauppojen petos tai kokosysteemin muutos? Ovatko koot suurentuneet salaa ja vastaako nykyinen koko 38 entistä kokoa 42? En haluaisi uskoa, mutta ehkä se on niin. Tai sitten olen kärsinyt vääristyneestä kehonkuvasta pidemmän aikaa. En oikein tiedä, kumpi vaihtoehto olisi parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti