Jotain hyvää tässä päivässä: kävin hetken mielijohteesta Tampereen taidemuseossa katsomassa Kesän kaipuu -naivistinäyttelyn. Se oli virkistävää. Tytär 2 ja minä ainakin viihdyimme erittäin hyvin osoitellen toisillemme maalausten pikkiriikkisiä yksityiskohtia ja keksien taustatarinoita teoksille. Mainio näyttely, reilusti kuuden euron pääsylippunsa arvoinen.
Teosluettelosta opimme, että monet näyttelyn taiteilijoista olivat itseoppineita taiteen alalla. Useamman kohdalla mainittiin jotakin sen tapaista kuin "työskenteli laivakokkina, kunnes antautui kokonaan taidemaalariksi". Rohkeaa on ryhtyä maalaamaan sillä tavalla. Naivismi ei välttämättä herätä suuria tunteita katsojassa, ellei sitten iloa ja hoksaamisen riemua, mutta se siinä onkin niin viehättävää: ryppyotsaisuuskerroin on olematon. Näimme parikin eri taiteilijoiden versiota aiheesta "veneilevä mies kohtaa salaperäisen naisen, joka istuu luodolla/jonka ylävartalo nousee merestä". Yhdessä taulussa kynnettiin peltoa siivekkäällä hevosella. Haitilaisen taiteilijan torinäkymissä ihmiset olivat kuin monistettuja, etäiset kukkulat mehevänvihreitä ja taivas karibianmerensininen. Suomalaisista naivisteista moni tuntuu ihastuneen juhannuskesään, kokkoihin ja tanssilavoihin, ja varsinkin kukkiin. Taulujen ihmishahmot ovat yleensä pikemminkin pulskia kuin hoikkia, etenkin naiset. Kissoja esiintyy paljon, monesti sivuhenkilöinä mutta myös keskeisissä osissa. Muistaakseni yhden maalauksen nimi oli Mirrin matkat; pyöräilevä tyttö ja pyörän korissa mustavalkoinen kissa.
Näyttelyssä oli yksi taulu, jonka sisään voisin muuttaa. Siinä oli huvimaja puiden keskellä oranssitaivaisessa iltahämärässä; huvimajassa seisoi pitkähiuksinen nainen. Niin rauhallinen ja seesteinen kuva. Ottaisikohan se nainen minut asumaan sinne?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti