Taas kaikki kauniit muistot (Sulo Saaritsin äänellä)

Viime yönä taas murehditutti eikä nukuttanut, joten rupesin aikani kuluksi mielessäni listaamaan jouluun liittyviä muistojani, niitä parhaimpia. Tässä puhtaaksikirjoitettu versio:

• Olin ehkä vähän toisella kymmenellä ja siskoni leikki-ikäinen, kun saimme joululahjaksi ns. vieterihiiret, sellaiset pienet, jotka vedetään avaimella ja jotka sitten surraavat pyörillä lattialla. Niistä muodostui aattoillan hitti, emme tainneet paljon muilla lahjoilla leikkiäkään. Jostakin syystä hiirien törmäilyn katsominen oli hillittömän hauskaa.
• Lukioiässä ollessani pelasimme kerran siskon kanssa aattoiltana muistipeliä yöhön asti, tuntikausia. Kahdesta pelaajasta toinen aina väistämättä häviää ja pääsee siis vaatimaan revanssia. Uskon, että metelöimme melkoisesti. Lopetimme muistaakseni vain siksi, että minä halusin lähteä kirkonkylälle yöjumalanpalvelukseen.
• Yöjumalanpalveluksesta taas tuli mieleeni, että jonain lukiovuosieni jouluna lähdin kerran jouluyönä tapaamaan silloista poikaystävääni keskiyöllä kirkon eteen. Emme siis menneet sisään kirkkoon, vaan meillä oli romanttinen rendezvous tihkusateessa parkkipaikalla. Emme olleet vielä siinä elämänvaiheessa, että kumpikaan olisi ollut aattoillan vierasmateriaalia toisen lapsuudenkodissa, mutta halusimme kuitenkin tavata jouluna. Luulen, että tämä oli se sama joulu, jolloin sain samaiselta poikaystävältä persikanvärisen pyjaman lahjaksi.
• Sinä jouluna, jolloin tytär 1 oli noin vuoden vanha ainokainen ja meni varhain nukkumaan, vietimme puolison kanssa joulunpyhien illat opiskelija-asuntomme sohvalla syöden patonkia ja katsoen telkkarista Huonosti käyttäytyviä miehiä, jota tuli joka päivä pari jaksoa tuolloin. Tämä on jostain syystä yksi suosikkijoulumuistoistani. Elämä oli silloin kuitenkin kovin selkeää ja onneen tarvittiin niin vähän.
• Ja viimeiseen muisteluun pääsevät molemmat tyttäret: Joulupukkiin meillä ei uskottu kovin pitkään. Tytär 2 oli ehkä neljän tai viiden, kun hän kerran autossa matkalla päiväkodista kysyi minulta, että onko se joulupukki ihan oikea vai vaan leikkiä. Minä vastasin kysymyksellä: "Mitä sä itse ajattelet, että se on?" Tytär vastasi: "No en mää oikein usko että se on ihan totta." Sitten puhuimme siitä, että joulupukkia esittää joku Tavallinen Ihminen ja se on sellainen leikki, mitä jouluna monet leikkivät ja ovat uskovinaan. Tästä keskustelusta lähtien tytär 2 sanoi aina hyvin selkeästi kaikille, ettei uskonut enää joulupukkiin ja torpedoi muistaakseni isosiskonsakin uskon. Uskonpuhdistuksesta huolimatta joulun tultua meillä kävi pukki. Tilanteesta on valokuva, ja näen kuvasta molempien tyttöjen kasvoista sen, että juuri sillä hetkellä, meidän olohuoneessamme, joulupukki on totta ja oikea ja seisoo heidän vieressään. Vaikka molemmat periaatteessa tietävätkin pukin olevan heidän isänsä, joka lähti muka ulos roskia viemään.