Märkä sunnuntai

Puistattavan tihkusateinen sää roikkuvine pilvineen vallitsee heti ikkunan takana. Vielä eilen illalla ilma oli suotuisa, kylmä ja kipakka, ja olin kävelemässä tutulla hautausmaalla. Pyhäinpäivä ja joulu, kaksi juhlaa, joina vainajia on tapana muistaa konkreettisestikin, ovat järkevästi sijoitetut pimeään vuodenaikaan. Kaunista jälkeä siitä syntyy: laaja, pimeä hautausmaa kuusien keskellä oli kauttaaltaan kynttilöiden täplittämä. Sanoin puolisolle, että sitten kun hän mahdollisesti tulee minua uurnalehtoon muistelemaan pyhäinpäivänä tai jouluna, tuokoon punaisen hautakynttilän.

Hautausmaan kulmassa oli kynttiläautomaatti! Olin hämmästynyt moisesta keksinnöstä. Hetken mielijohteesta ajattelimme, että tästähän voisimme nyt tempaista kynttilän sytytettäväksi isoäideillemme, jotka molemmat kuolivat viimeisen vuoden sisällä, koska alueella oli myös "muualla lepäävien muistelupaikka". Mutta eipä ollut tulitikkuja mukana, huolestuin. Vaan automaatin kyljessä oli teksti: Kynttilän mukana tulee myös tulitikut. Mainio palvelu. Ainoa vika siinä oli se, että automaatti osoittautui tyhjäksi tai muuten vialliseksi, se ei huolinut kolikoitamme.

***

Puoliso sanoi, että minulla on tapana (oikeastaan elämänfilosofiana) ottaa aivan liikaa paineita aivan kaikista asioista ja murehtia loputtomiin erilaisia mahdollisuuksia ja omaa osuuttani tapahtumiin. Onhan se totta. En vain tiedä, kuka oikein olisin, ellen sellaisia paineita ottaisi. Varmaankin järkyttävän itsekäs ja itseeni tyytyväinen ihminen. Parempi ehkä olla murehtivaa ja jankkaavaa sorttia, noin niin kuin toisten ihmisten kannalta kuitenkin.

***

Murehtimisesta puheen ollen, olen öisissä mietiskelyissäni käynyt läpi perjantaista työhaastattelua kerran jos toisenkin ja tuloksena on, että en enää usko tulevani palkatuksi. Tunnen jopa ajoittain käyttäytyneeni tai puhuneeni kuin idiootti. Inhottavaa on ajatella, että jätin itsestäni huonon kuvan, vaikka oikeasti: mitä ihmeen väliä sillä olisi? En vain osaa olla sitäkään kelailematta.