En saanut työpaikkaa, jonka tiimoilta minua haastateltiin hiljattain. Tiedän oikeastaan, miksi en: koska en valehdellut ja sanonut olevani enemmän tiimipeluri kuin yksin työskentelevä. Osasyynä varmaankin oli myös se, että tunnustin kysyttäessä työstä saatavan palkan olevan mielestäni hyvin pieni työn määrään nähden.
Nyt tuntuu sikäli haljulta, että jotenkin koen olevani työhaluton ja laiska, niin kuin työttömiä on nykyään tapana nimitellä. Omista lähtökohdistani en tunne epäonnistuneeni haastattelussa, sillä en olisi ollut sopivin henkilö paikkaan, vaikkakin pienellä tinkimisellä olisin voinut muokata itsestäni sopivan. Hakuprosessista jäi hyvä maku suuhun, firma tiedotti systemaattisesti valinnasta ja haastattelussa minua kohdeltiin kuin ihmistä ainakin. Tulin kuulluksi; ymmärsin, mitä työ piti sisällään ja millaista henkilöä etsittiin. Tunnen kuitenkin itse torpedoineeni mahdollisuuteni tulla valituksi, siis itse aiheuttaneeni sen, että työttömyys jatkuu. Olen syntinen. Kun vielä alunalkaen itse aktiivisesti jätin ex-työni, olen nyt varsinainen pääperkele.
Lohdullista on kuitenkin se, että olen vain numero tilastossa. Tuohon paikkaan työllistyi joka tapauksessa joku, ja Tampereella on nyt yksi työtön vähemmän, vaikka se en olekaan minä. Henkilökohtainen syntisyyteni ei oikeasti kiinnosta juuri ketään, eikä näy tilastossa. Paras valittiin, fair and square, enkä kuitenkaan voi olla varma valintaan johtaneista tekijöistä. Näin puhelen rauhoittavasti itselleni.
Olisi se varmasti ollut ihan kelpo työtä. Huonoja puolia oli kuitenkin näkyvissä sen verran, että oikeastaan en ole kovin pettynyt siihen, ettei minua valittu. Ja nyt eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti