Murre

No tulihan sitä, lunta. Tytär 2:n kanssa tehtiin pari lumiukkoa takapihalle ja tyttären vaatimuksesta käytiin vielä nopea lumisotakin. Minä sitten sain hyvän osuman tyttären korvalliselle, niin että lumi levisi sopivasti kaula-aukkoon ja silmälaseihinkin, ja tämän mainion laakin kostoyrityksistä sain kärsiä rappukäytävään asti. Itsehän pyysi.

***

Mietin taas sanoja ja kieltä. Olen herkkä kaikelle kielelliselle ja voisin pauhata pitkät latikat yksittäisistä sanoista, joita inhoan niin voimakkaasti, että on purtava hammasta ja kärsittävä ihon nousemisesta kananlihalle, kun niitä kuulen tai näen käytettävän. En tänään kuitenkaan taida. Sen sijaan jaarittelen murteesta.

Olen asunut Tampereella parikymmentä vuotta ja koko sen ajan olen erottunut joukosta itämurteen puhujana. Tampere nyt tietysti on täynnä kaikenlaista junantuomaa, sudeettisavolaisiakin kohta enemmän kuin Savossa. Sen verran länsipuolella tässä kuitenkin ollaan, että itävaikutteinen puheenparsi ja etenkin persoonapronominit ovat vähemmistössä ja herättävät silloin tälloin huomiota. Oma murteeni ei ole voimakas, koska olen kotoisin Kymenlaaksosta, eikä sikäläinen puhetapa ole mitenkään erityisen erottuva prosodisilta piirteiltään. Mie ja sie -kielestä en kuitenkaan nähtävästi pääse eroon. En tarkoita, että erityisesti haluaisinkaan, on vain mielenkiintoista, että vaikka ympärilläni ei pääsääntöisesti arkisin ole enää yhtään mietä ja sietä vääntävää itseni lisäksi, käytän itäisiä pronomineja jatkuvasti itse enkä ole oppinut uskottavasti "määkimään". 

Konepaja-aikoinani minuun tarttui kyllä jotakin peritamperelaisia ilmaisujakin, saatoin esimerkiksi sanoa hyvin painokkaasti "kyä mää tiärän", joskin itävaikutteet pyrkivät vaihtamaan viimeiseksi sanaksi "tiijän". Pajalla muutamat työtovereistani puhuivat tamperetta aivan samalla lailla kuin Ransu-koira, ja sitä oli aivan ihana kuunnella. Työporukassa oli itäsuomalainen vähemmistö, olisiko meitä ollut neljä, joiden äidinkieli oli mietä ja sietä, ja jotain lukkarinrakkautta tietysti tunsin näihin ihmisiin - heidän puheensa oli jotenkin joustavaa, kirkasta ja kotoisaa pirkanmaalaiseen tummempaan ja karheampaan verrattuna.

Kymenlaaksolaisessa murteessa ei itse asiassa sanota kovin leveästi mie, vaan viimeinen vokaali taittuu kohti ä:tä: miä! siä! Me- ja te-pronominit ovat täten tietysti myä ja tyä. Yksikön ja monikon kolmansista persoonista en sitten oikein osaakaan sanoa. Kukaan kasvuympäristössäni ei olisi koskaan sanonut hän, ellei sitten juhlapuheessa, vaan aina se. He-pronominin muotoa hyö/hyä kuuli kyllä, mutta yleisemmin tätäkin hienostelua vältettiin, ja sanottiin vain ne. Koulussa joskus keskusteltiin murre-eroista ja kerättiin tilastoja siitä, mitä muotoja kukin käytti; yksi oppilas totesi tässä yhteydessä: "Miä sanon yleensä mä!"

Tietyt pikkuseikat paljastavat kymenlaaksolaisen herkästi. Kerran Joensuussa juttelin lounasruokalan linjastolla niitä näitä vieressä olevan tuntemattoman kanssa, ja kommentoin tarjolla olevaa hernekeittoa sanoen "onkhan se tarpeeks tihiää". Juttukumppanini katsoi minuun terävästi ja totesi, että kymenlaaksolaisia ollaan molemmat. Sana tihiää kuulemma paljasti. Olisin tietysti voinut käyttää myös sanaa sakiaa samoin tuloksin.