Selittelyä

Olen työtön, eikä pikainen työllistyminen näytä kovin todennäköiseltä. Minulla olisi kaikki mahdollisuudet keskittyä työnhaeskelun ohella johonkin sellaiseen, mihin kokopäivätyöläisenä ei olisi aikaa eikä energiaa. Puoliso kannustaa minua kannustamasta päästyään aloittamaan jonkin "projektin"; minun on laitettava tuo sana lainausmerkkeihin, koska se tuntuu minuun yhdistettynä liiallisen vaativalta ja juhlavalta, vaikka puoliso käyttikin sitä täysin ilman ironiaa. Kirjoittaminen. Piirtäminen. Kääntäminen. Sukututkimus nyt vaikka.

Miksi en saa tehtyä mitään?

Yksi syy on, että olen hyvin ulkoaohjautuva. Oletan, että omalla kohdallani se on osittain kouluajoilta jäänyt tapa, suoritusorientoituneisuutta. Olin hyvä koulussa, koska olen hyvä asioissa, joissa on selkeät rajat ja joista saa palautetta. Tarvitsen raamit, joihin sitten tosin haluan kolhia päätäni ja joita venyttelen; niiden raamien on kuitenkin oltava olemassa. En ole luova millään itsestään ulospursuvalla tavalla vaan vain tarvittaessa, vain silloin, kun jonkin uuden luomiselle on selkeä tilaus ja puitteet.

Kirjailija tai taiteilija en ole, sen olen myöntänyt. Minussa ei ole tarinoita. Tai on, mutta ei sellaisia, joihin kukaan muu haluaisi syventyä. Nautin kirjoittamisesta, puhumisesta, sanoiksi asettelusta sinänsä, mutta minulla ei ole itsenäistä sanottavaa. Enhän osaa tai uskalla kunnolla ajatella ja suunnitella omaakaan elämääni puolen vuoden päähän, kuinka voisin keksiä kuvitteellisia elämiä ja niille kantavia kaaria? Kaikkihan on jo sitä paitsi kirjoitettu - kuinka uskaltaisin kuvitellakaan saavani aikaan jotain omaperäistä, ja toisaalta, mitä järkeä olisi luoda lisää ei-omaperäistä tähän maailmaan?

On paljon ihmisiä, jotka haluavat tehdä jotain ja sitten yksinkertaisesti tekevät sen, tarjoavat itseään tekijäksi ja näyttävät, että saavat aikaan. Muistaakseni Rosa Meriläinen kertoi jossain kolumnissaan tai vastaavassa saaneensa aikanaan idean, että halusi Satu Hassin avustajaksi; hän lähetti Hassille sähköpostia ja kertoi halustaan. Ja päätyi avustajaksi. Olenhan minäkin jotain tällaista yrittänyt, työnhakurintamalla ja muutenkin. Olen mielestäni perustellut hyvin, miksi sopisin johonkin tehtävään, olen ollut rohkea (joskus satunnaisesti hetken ajan), olen ehdottanut jotain uutta ja tarjoutunut tekemään sen. Vastineena on aina, poikkeuksetta, ollut joko hiljaisuus tai sitten se huonompi vaihtoehto: on annettu suoraan ymmärtää, että en ole tarpeeksi hyvä. Tässä itsensätyrkyttämisasiassa itsevarmuuteni aaltoilee hyvin paljon; välillä on aikoja, joina hetken aikaa uskon pystyväni johonkin ja silloin laitan itseni alttiiksi. Eikä siitä koskaan seuraa mitään. Kun itsevarmuuden käyrä kääntyy taas laskusuuntaan, se, mikä aiemmin tuntui sinnikkäältä ja toivorikkaalta yrittämiseltä, alkaa tuntua itsensä pettämiseltä.

Moni rohkea henkilö julkaisee runojaan tai muita tekstejään omakustanteena. Minä en tohtisi sitäkään. Odotan aina jonkun ulkopuolisen tahon siunausta kaikille toimilleni, odotan raameja ja hyväksyntää, ilman sitä en uskalla tehdä mitään. Pelkään niin paljon häpeää ja lyttäämistä. En riitä omaksi auktoriteetikseni oikein missään, etsin kaikessa vahvistusta itseni ulkopuolelta. Olenko kelvollinen, olenko tarpeeksi hyvä (mihin? olemaan olemassa?), saanko sanoa, onko minulla oikeus olla mitään mieltä?

No niin. Tässä kootut selitykseni siitä, miksi en osaa tarttua mihinkään sen pitkäjänteisempään projektiin kuin joulukorttien askartelu. (Senkin mielekkyys alkoi jo epäilyttää.) Taivas varjelkoon, miten haluaisin läpsiä itseäni poskille. Selittely ja tekosyiden keksiminen on niin helppoa. On helpompaa olla tekemättä mitään kuin panna itsensä likoon. Mutta ei se antoisaa elämää ole.  

Tässäpä kunnon itsesäälistä vinkunaa sunnuntain ratoksi! Piti vain saada tämäkin pois systeemeistään kiertelemästä, tunnustettua edes osa omasta pienuudestaan ja naurettavuudestaan.