Tuuraajana

Vietin taas kaksi päivää peruskoulussa sijaisena. Samat asiat ottivat kaaliin kuin viimeksikin. Ne vain ovat juuri niitä asioita, joille yksilö ei kuulemma mitään voi.

Sijaisopettajien kanssa oppilaat testaavat rajojaan huomattavan aktiivisesti. Ainakaan en voi kuvitella, että kukaan, teinikään, viitsisi vastaavanlaista showta pyörittää sille opettajalle, joka luokassa vakituisesti nähdään. Näin paperilennokkeja, kännykkäkuvaamista, purkan mäystämistä leuat levällään, karvalakin käyttämistä luokassa ja ylipäätään kaikenlaista koulun järjestyssäännön pienten yksityiskohtien uhmaamista. Reaktioitani testattiin. Noudatin koulun sääntöjä, mutta en viitsinyt vääntää loputtomasti jokaisesta pikkuasiasta. Niinpä eräs oppilas totesi kovaan ääneen, että minulla ei ole minkäänlaista auktoriteettia. Sitä en kommentoinut millään lailla, sillä totuus on, että opettajan rooliini kuuluu myös hyvin voimakas auktoriteetti (ja taito käyttää sitä) tarvittaessa. En vain millään viitsi kaivaa sitä esiin parin päivän sijaiskeikalla, jos luokan tapahtumat eivät tuon kummemmiksi mene ja jos kiusanteko kohdistuu vain minuun eikä kehenkään oppilaaseen. Jätän oppilaiden kasvattamisen vakituiselle opettajalle. Sijaisena pidän huolta vain siitä, että luokassa tehdään, tai ainakin tarjotaan mahdollisuus tehdä, ne työt ja aktiviteetit, jotka vakituinen opettaja on sijaisen käskenyt hoitaa. Ja että mitään ihmeempiä ei satu.

Yhdessä suhteessa en ole yhtään tyytyväinen itseeni: en taaskaan osannut ottaa asioihin etäisyyttä, en osaa antaa oppilaiden teinimöskyämisen olla vain kärpäsen surinaa korvissani. Minä loukkaannun, kun minua loukataan. Vaikka satunnaisesti kohdatut oppilaat eivät tiedä minusta mitään, he saattavat joskus sanoa ja tehdä asioita, jotka satuttavat minua. Suutun, enkä osaa kätkeä sitä, vaan ärähdän, saatan ruveta antamaan samalla mitalla takaisin. En jaksa nähdä teiniä minään vastuuttomana lapsena, jonka sanomisia ei pidä ottaa lukuun. Vaikka kai pitäisi. Jotta voisin olla vakituisemmin opettaja, nahkani pitäisi olla paksumpi.

Lyhyet sijaiskeikat ovat toisaalta kevytversio opetustyöstä, sillä sijaiselle ei lankea vastuuta tuntien pitkäjänteisestä suunnittelusta ja aikatauluttamisesta; ohjeet ovat usein valmiina pöydällä ja siitä sitten vain tekee mitä on käsketty. Toinen puoli, raskaampi, on se, että koska sijainen tulee ja lähtee, oppilaisiin ei ole juuri minkäänlaista suhdetta. He eivät tiedä sijaisesta mitään eikä sijainen heistä, yhteistä historiaa ei ole. Siinä sitten rimpuillaan, kumpikin osapuoli roolinsa rajoja koetellen.