Joogaa

Eilen illalla maatessani angstaamassa tilkkupeittoni alla päätin, että jotain edes pitää nyt muuttaa, ja varasin saman tien ajan maanantaiaamun joogatunnille. Olen elokuusta asti vatuloinut joogan aloittamisen kanssa ja vasta nyt sain itsestäni irti sen verran, että pääsin itse asiaan: astangajoogan alkeisiin.

Joogakoulun miljöö oli viehättävän pehmeä ja rauhoittava. Patsaita, valoja, kynttilöitä, jotain gurunkuvia seinillä. Työttömät saivat alennusta. Ostin kymmenen kerran sarjakortin, sillä ainakin sen verran uskon tarvitsevani koeajoaikaa, ennen kuin tiedän, tuleeko tästä pitempiaikainen suhde. Itse harjoitussalikin oli pehmeästi valaistu, jotenkin kotoisa, ja hyvin lämmin - takaseinällä oli sähkölämmittimiäkin. Oudoksuin hieman sitä, että astuessani saliin muut siellä odottavat ihmiset välttelivät katsekontaktia hyvin tehokkaasti. Sanoin hiljaa huomenta ja nyökkäsin, mutta ehkä ei olisi saanut? Kaikki olivat vaiti ja keskittyneitä. En sitten uskaltanut kysellä mihin väliin matto olisi sopivinta levittää, vaan menin keskelle salia, jossa jotain vapaata plänttiä saattoi ajatella näkevänsä. Ei sitä koskaan voi olla ihan varma ihmisten reviireistä jumppasaleissa ja muissa vastaavissa. Meinaan että kuinka lähelle on luontevaa asettautua. Me sosiaalisesti estyneet introvertit teemme joskus tällaisestakin ongelman.

Tunti kesti puolitoista tuntia. Ohjaaja otti hyvin lukuun sen, että meitä ensikertalaisia oli paikalla kaksi; hän kierteli salissa korjaamassa asentoja ja ehdotti vaihtoehtoisia ja aloittelijalle helpompia tapoja suorittaa jotkut liikkeet. Liikesarjat olivat kyllä näin äkkiseltään kovin pitkiä ja vaikeita muistaa. Ja vielä pitäisi hengityskin pitää kurissa ja oikeanlaisena, ja oikeat lihakset kulloinkin aktiivisina. Haastavaa. Rankkaakin, etenkin käsivarsille, jotka saivat kannatella painoa aivan toiseen tapaan kuin mihin olen tottunut. Hiki pisaroi nenänpäästä, kun yritin roikottaa päätäni niska rentona "alaspäin katsovassa koirassa" ja saada kantapääni kohti maata. Kertaalleen menetin seisten tehtävässä liikkeessä tasapainoni sen verran äkisti, että kaaduin - onneksi sentään suhteellisen pehmeästi ja rysähtämättä. Tuntui hyvältä keskittyä täysin harjoitukseen, siinä ei juuri muuta ehtinyt mielessä pyörimään kun yritti pitää paketin kasassa. Menen iloisena uudestaankin.

Elokuisessa joogaretriitissä, josta aiempi kokemukseni on, ei mantroja pahemmin mainittu. Tässä kaupunkilaisjoogassa sen sijaan hymistiin ommmmmmm ja ohjaajan johdolla piti toistaa pitkiä rimpsuja käsittämätöntä kieltä (oletan, että sanskritia). Ohjaaja sanoi erikseen, että käytetyt mantrat eivät olleet mitään uskonnollista, vaan pikemminkin rauhan toivotuksia maailmalle; hän ei halunnut kenenkään huolestuvan siitä, että tulisivat sanoneeksi tietämättään jotain "mistä eivät tykkää". Luulen hänen tarkoittaneen sitä, että esimerkiksi syvän kristillisen vakaumuksen omaavat eivät välttämättä halua päästää suustaan muiden uskontojen rituaalisanoja tai vastaavia. Suhtaudun mantroihin samalla lailla kulmia rypistellen kuin vaikkapa luterilaisen kirkon siunauksiin; ajattelevatko ihmiset todella, että lausutuissa sanoissa sinänsä on voimaa? Että ne pitää siksi lausua täsmälleen oikein, jotta siunaus tai muu haluttu seuraus toteutuisi? Mantrajuttu on vielä askel eteenpäin luterilaisesta hapatuksesta: jos mantrasta ei ymmärrä sanaakaan sitä lausuessaan, miten ihmeessä pelkällä äänteiden jonolla voisi olla jotain merkitystä tai vaikutusta? Magiaksi tuollaista voisi sanoa. Hohhoi. No, tuonkin asian kanssa pitää kai vain elää, jos aikoo joogaa harrastaa.