Koska nukuin varsin hyvin, tuli heti aamulla mieleen tehdä jotain. (Jos nukun huonosti, mikään ei tunnu hauskalta enkä siis tee mitään ylimääräistä.) Lähdin pyörällä katsastamaan uusia mustikkamaastoja ja ylipäätään vain katsomaan paikkaa, jossa en ole ennen käynyt.
Mustikoiden puolesta reissu oli kaikkien aikojen surkein, sillä kaikki oli selvästi jo kerätty. Sain räävittyä purkin pohjalle ehkä desin tai pari. Uusia paikkoja sen sijaan löytyi. Hämmästyttävän hiljaisia ja maaseutumaisiakin, vaikka lähellä kaupunkia ollaankin. Avaria rantoja salskeine mäntyineen ja idyllisiä pihapiirejä, joista melkein joka ikiseen olisin ollut valmis muuttamaan. Paitsi siihen, jossa oli lähinnä paljas, kartiotuijien rajaama nurmikenttä ilman mitään muuta kasvustoa sekä kaksi betonista, noutajan kokoista leijonaa.
Metsäpolulla, ei kovin kaukana asutuksesta, tuli vastaan mies kiikarilaukkuineen. Hän ei ensin huomannut minua, joten tervehdin, jotten vaikuttaisi häiriintyneeltä, kuten mielestäni tervehtimissääntöihin kuuluu. Mies sanoi olevansa menossa katsomaan, mikä lintu lähistöllä metsässä huusi kovaäänisesti. Minä sanoin, että oletin äänen perusteella sen olevan palokärki ja että toivottavasti en häiritsisi bongausta vaikka kuljeksinkin samalla aluella mustikoiden perässä. Mies totesi, että hänen puolestaan saisin vaikka pelottaa linnun kokonaan pois, sillä hän oli kuunnellut sen möykkäystä pihapiirissään jo päiväkausia.
Senkin uuden asian opin, että älypuhelimesta voi olla minullekin konkreettista hyötyä. En nimittäin eksynyt reissullani kertaakaan, koska älysin katsoa Mapsista paikan, johon jätin pyöräni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti