Äitikortti

Olin eilen tilaisuudessa, jossa puhuttiin työnhausta. Yhdessä vaiheessa tuli puheeksi henkilökohtaisten asioiden sisällyttäminen ansioluetteloon - tällä tarkoitettiin esimerkiksi perhesuhteita. Muuan itseäni vanhempi nainen sanoi kokevansa, että moni asia on muuttunut sen jälkeen, kun hän ensimmäisiä kertoja asettui työmarkkinoiden arvioitavaksi 90-luvulla; hänen mielestään tuolloin perheen ja lasten sekä äitiysloman ja hoitovapaan mainitseminen (naisen) ansioluettelossa katsottiin positiiviseksi asiaksi. Hän tarkoitti, että tuolloin äitiyden olisi katsottu opettaneen kyseiselle henkilölle työelämässä niin olennaisia taitoja, että niistä kannatti hakemuksessa mainita. Nykyään tämä puheenvuoron käyttänyt nainen kertoi tunteneensa perhevapaiden ajasta mainitsemisen olevan suoranainen moka.

Keskusteluun osallistui myös toinen nainen, ehkä nelissäkymmenissä, joka sanoi olevansa lapseton ja katsovansa siksi asiaa toisin: hänen näkemyksensä mukaan äitiys tai ylipäätään vanhemmuus tulisi nähdä joka tapauksessa neutraalina asiana, ei siis etuna ja opettavaisena jos ei toki haittanakaan työn etsinnässä. 

On ehkä totta, että ennen äitikortti pelattiin työnhaussa hanakammin, en osaa sanoa, sillä en itse ollut varsinaisesti työmarkkinoilla 1990-luvulla. Tuon ajan lehtiä lukiessani muistan aiheesta kyllä kirjoitetun - tosin näkymää vääristänee se, että lehdet, joita nyt ajattelen, olivat KaksPlussia! Itse lakkasin noin vuosi sitten pitämästä ansioluettelossani mainintaa siviilisäädystäni ja lapsistani, koska tulin siihen tulokseen, että se ei kerro minusta juuri mitään työntekijänä, enkä halunnut enää vastata haastattelujen kyselyihin siitä, aionko vielä lapsia tehdä. (Minulta on työhaastatteluissa lähes poikkeuksetta kysytty perheasioista!) En ole valmis vetoamaan mihinkään henkiseen kasvuuni äitiyden tiimoilta, sillä sellaista ei ole tapahtunut äitiyden takia, enkä ole aivan varma, onko sitä tapahtunut ylipäätäänkään.

Millä lailla äitiys/isyys sitten voisi kehittää työelämässä tarvittavia taitoja? Ajankäyttöön ja organisointiin usein vedotaan: vanhemmuus, etenkin pienten ja kouluikäisten lasten vanhemmuus, kuulemma saa ihmisen suunnittelemaan ajankäyttönsä tehokkaasti ja pysymään suunnitelmassa haahuilematta, koska tietyt asiat nyt vain täytyy saada tehdyksi. Kenties tämä onkin osittain totta. Vanhemmuus kasvattaa (useimmiten) ihmisen ainakin siihen, että hänen on itsensä lakattava olemasta lapsi ja ryhdyttävä siksi henkilöksi, joka hoitaa homman, oli se mikä tahansa. Siinä vaiheessa ihminen on aikuinen, kun hän katsoo vaikeaa, pitkäaikaista, inhottavaa ja totaalisen palkitsematonta kotityötä tai muuta perheen elatuksessa välttämätöntä askaretta ja ymmärtää, että ellei hän sitä tee, kukaan muukaan ei sitä tee.

Toisaalta vanhemmuuskaan ei kasvata kaikkia ajankäytöllisesti. Tiedän aika monta äitiä ja isää, joilla asiat vain ovat levällään ja ne tehdään sitten, kun niihin suorastaan kompastutaan. Moni on aina myöhässä joka paikasta (tunteeko joku esim. vauvaperheen, joka olisi joskus täsmälleen ajoissa?) ja selittää sen perhevelvollisuuksilla tai ennakoimattomilla sattumuksilla. En nyt suinkaan tarkoita, etteikö se olisi ymmärrettävää tiettyyn rajaan asti, mutta työelämässä luovimista se ei kenties edistä.

Johtamistaitojenkin jotkut katsovat kehittyvän lasten kanssa elellessä. Koska oman rajallisen kokemukseni mukaan pikkulasten kanssa asioiden perustelu ja argumentointi kannattaa vain tiettyyn rajaan asti ja sitten otetaan esiin vanha kunnon "koska minä sanon niin" -ase, suhtaudun tähänkin hieman epäillen. Äidin ja isän tehtävä on kasvattaa lasta ihmiseksi, ei johtaa häntä erilaisissa työtehtävissä. Jos työpaikalla alkaisi suhtautua alaiseensa kuten kasvatettavaan lapseen rajoinensa ja rakkauksinensa, oletan, että alaisen työpanos ei siitä erityisemmin parane. En myöskään osaisi ottaa vakavasti sellaista esimiestä, joka sanoisi (ja uskoisi) käyneensä jonkinlaisen johtamisen korkeakoulun kasvattaessaan omia alle kouluikäisiä lapsiaan. Mitä sellaiselta voisi odottaa? Jäähypenkkiä kenties, tai karkilla lahjomista.

Mitä vanhemmuus on itselleni opettanut? Lähinnä edellämainitun vastuunkannon, joka joskus on pakotettua ja ilotontakin. Itsestäni olen oppinut sen, kuinka itsekeskeinen, äkkipikainen, keskenkasvuinen ja ylipäätään henkisesti pieni osaankaan olla. Lapset ja perhe tuovat joskus ihmisestä esiin heidän ehdottomasti huonoimmatkin puolensa, eivätkä vain parhaita. Monesti tunnen pätevöityväni lähinnä vanginvartijaksi teinien kanssa eläessäni - tai ainakin teinit itse näkevät minut sellaisena.