Hämmästelin itsekin itseäni, kun tulin ylipäätään lähteneeksi tuollaiseen, mutta keväällä nähdessäni ilmoituksen ilmoittauduin mukaan lähes saman tien, ajatuksella "ja mikäpä ettei". Ja se kannatti. Kokemus oli hyvä.
Retriitti järjestettiin Turun saaristossa, pienehköllä saarella jossa on vain muutama ympärivuotinen asukas ja loput asumukset vuokramökkejä. Kolmen päivän aikana syötiin monipuolista kasvisruokaa, majoituttiin hiljaisissa ja siisteissä rantamökeissä ja tehtiin sekä jooga- että tietoisen läsnäolon harjoituksia. Jutun pointti olikin oikeastaan tuo "tietoinen, hyväksyvä läsnäolo", joksi mindfulness kuulemma kätevästi suomentuu. Joogaharjoituksilla tuettiin kykyä suunnata huomio kulloinkin käsillä olevaan hetkeen.
Retriitin vetäjä toi esiin keskeisen ajatuksen, jota pohdin viikonlopun aikana paljon: että ihmisen tietoinen itse on eri asia kuin hänen ajatuksensa ja tunteensa. Että tietoinen, havaitseva itse on kuin kirkas taivas, joka on olemassa aina pilvienkin takana. Ajatukset ja mielenkuohut ovat näitä pilviä; niitä on välillä leppeästi vain muutama, ne tulevat ja menevät, joskus pilviä on myrskyksi asti, mutta taivas on aina olemassa. Tietoisuus kykenee havainnoimaan ajatukset ja tunteet, joten sen on oltava niistä erillinen. En ole aiemmin osannut muodostaa tällaista ajatusta näin selkeästi. Olen oppinut sen, että tunteet tulevat ja menevät ja niiden kanssa tulee paremmin toimeen jos kykenee nimeämään ne, mutta ajatuksiani minun on vaikea pitää erilläni persoonastani. En vieläkään ole ihan varma, hyväksynkö pilvianalogian kokonaisuutena - ymmärrän toisaalta nyt paremmin sen, että huonojen ja vahingoittavien ajatusten kierteenkin voi katkaista pysähtymällä siihen ajatukseen, että ajatukseni eivät välttämättä ole totuus. Että ne ovat samalla lailla tulossa ja menossa kuin tunteeni, jotka hallitsen paremmin. Tietoisuus on se, mikä oli olemassa jo ennen ajatuksen/tunteen tuloa, ja se myös jää jäljelle, kun ohi kulkeva pilvi joskus väistyy.
Tämä näyttää nyt aukikirjoitettuna rationaalisen ihmisen silmin varsin newagemaiselta huuhaalta, mutta koen mielikuvan toimivaksi sinänsä ja aion jatkaa sen kehittelyä omalla kohdallani. Kieltämättä on vähän pelottavaa ajatella omaa tietoista itseään erillisenä ajatuksistaan - mitä itse siis sisältää, jos eivät parhaatkaan ajatuskuvioni ja rikkainkaan tunne-elämäni kuulu siihen? Onko siellä ketään kotona?
***
Retriitissä vietettiin kaksi vuorokautta puhumatta, hiljaisuudessa. Tästä ei annettu kovin selkeitä ohjeita, ilmeisesti tarkoituksella. Käytännössä hiljaisuus lisäsi tilaa jokaisen ympärille. Olimme joukossa yksin, katsekontaktiakin välteltiin. Kaikki tulivat ja menivät selittämättä mitään kenellekään. Vietin paljon aikaa kävellen yksinäni ja pysähtyen katselemaan ja kuuntelemaan aina kun siltä tuntui.
Pidin tästä hiljaisuusharjoituksesta, se oli minulle luontevaa. Pidin perusideasta: yhteisellä sopimuksella ja järjestelyillä poistetaan yhteenkokoontuneiden vieraiden ihmisten keskuudesta niin sanottu sosiaalinen peli, ja annetaan ihmisten vain levätä siinä, mitä jää jäljelle. Kun ei puhuta, ei myöskään yritetä tehdä vaikutusta keneenkään, ei haeta huomiota, ei tehdä tulkintoja toisten sanoista, ei klikkiydytä. Hiljaisuus oli kuin laboratorio: perustarpeista huolehti joku muu, kaikki pelasivat samoilla säännöillä, ja sitten vain katsottiin mitä siitä syntyy. Itselleni tämä vapautti valtavan määrän ajatusenergiaa. Pää tuntui selkenevän, aivan kuin saariston jatkuva tuuli olisi puhdistanut mieltä. Sain kerrankin keskittyä itsekeskeisesti itseeni, sain ajatella omia asioitani niin, että ajatusketjut myös tuntuivat tulevan valmiiksi. Valmistuttuaan ne saattoikin laittaa pois viemästä huomiota!
Tästä siis eteenpäin. Toivottavasti saavutettu selkeys jatkuu edes jonkin aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti