Puolensa kullakin

Kuulemma elokuussa lomien jälkeen jätetään tilastojen valossa suhteellisen paljon avioerohakemuksia. Kesä onkin tuonut mediaan jos jonkinlaista parisuhdejuttua, ja YLE tarjoaa taas yhden. Ei tuossa mitään uutta tietenkään ole - mitäpä uutta enää olisi keksittävissäkään - mutta ihan nyt piruuttani nostan jutusta esiin yhden lauseen:

"Suhteen alussa puhutaan aina kauniisti, kehutaan ja ihaillaan avoimesti, ei tämä tarve poistu ihmisestä vuosien saatossa, Elli Raipela muistuttaa."

Niin. Kun on vuosikausia ollut yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, jota voi pitää elämänkumppanina ja kokenut hänen kanssaan kaiken arkisen jo N+1 kertaa, häneen alkaa helposti suhtautua jonkinlaisena oman itsen jatkeena. Siis vähän ikävässäkin mielessä. Itselleenhän moni puhuu aika ilkeään sävyyn, arvostelee eikä koskaan kehu, tai jopa jättää kokonaan vaille huomiota. Pitkäaikainen puoliso, jota katsellaan päivittäin ja johon ärsyynnytään säännöllisin väliajoin, päätyy helposti vähän samanlaiseen asemaan. Ystävillemme emme koskaan puhuisi yhtä karkeasti kuin puolisolle. Ne, joita emme näe päivittäin, nauttivat jonkinlaista suojaa, heille emme paljasta ihan koko totuutta omasta raadollisesta itsestämme. He näkevät paraatipuolemme, enemmän tai vähemmän; elämänkumppani (ja lapset) näkevät arkisen totuuden, huonot puolet jopa huonoimmilleen jalostuneina.

Tämähän tietysti liittyy myös turvallisuuden tunteeseen. Elämänkumppani on usein (toivottavasti) myös se, jolle uskallamme näyttää itsestämme laajemman alueen. Niin pitää ollakin. Pitää kyetä olemaan oma itsensä, paljastamaan myös heikkoutensa, sillä vain sillä lailla syntyy todellinen yhteys ja yhteenkuuluvuus. Pitää uskaltaa olla eri mieltä tarvittaessa lujastikin. Viestintä on silti jutun juju ja koukku: ainakin itse tunnen, että voisin enemmänkin viestiä puolisolleni arvostuksestani häntä kohtaan. Sanallisesti sekä kosketuksella. Vaikka kuinka olisi tottunut toiseen ja vaikka hän kuinka tuntuisi oman itsen jatkeelta, hän on silti erillinen. Ei pidä luulla lukevansa hänen ajatuksiaan eikä pidä uskoa sinisilmäisesti hänen olevan edelleen kaikin puolin sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Kysyä pitää. Kuunnella pitää. Lonkeroiden pitää koskettaa.

(Ihanaa, kun omassa blogissaan saa olla juuri niin rasittava paasaaja kuin haluaa. Ei sillä niin väliä, ettei tule luetuksi. Kirjoittaminen on kivaa ja järjestää pääkoppaa.)