Ihmiskunnan pelastus

Melko usein tulee mieleen, että ihmiskunnalle ja maapallolle voisi olla parhaaksi, jos jokin hyväntahtoinen, eettisesti ja teknologisesti edistyneempi laji toisesta galaksista ottaisi meidät siipiensä suojaan. Tulisivat hyper-tähtialuksiensa ja ansiibeliensa kanssa tänne ja pelastaisivat ihmiskunnan itseltään, lievin pakkokeinoin jos ei muuten. Scifissä tätä ajatusta tietysti pyöritellään paljon, ja luullakseni useimmiten siltä kannalta, että alienit ovatkin susia lammasten vaatteissa: ensin ollaan olevinaan avuliaita mutta sitten paljastuu suurempi suunnitelma, vaikka nyt ihmiskunnan orjuutus. Näinhän romaaniin tai elokuvaan saadaan toisaalta valettua uskoa ihmiskuntaan itseensä: syntyy vastarintaliike, joka lopulta voittaa, yleensä.

Kirjailija Sheri S. Tepper kuvaa romaanissaan The Fresco (julkaistu 2000) ihmiskunnan ensikontaktia maanulkoiseen älyyn: kaksi vieraan rodun edustajaa saapuu maahan antaakseen ihmiskunnalle mahdollisuuden liittyä eräänlaiseen hyvän naapuruuden yhteisöön kymmenien muiden lajien kanssa. Jotta ihmiset kelpaisivat mukaan, nämä kaksi lähettilästä kertovat, minkä on muututtava. Listalle pääsevät muun muassa naisten huono kohtelu useissa maissa ja Lähi-Idän jatkuva sotiminen ja vihanpito. Lisäksi ihmisten on opittava kantamaan vastuu teoistaan ja jokaisen on oltava kykyjensä mukaan hyödyllinen yhteisölle. 

Tepperin alienit tuntuvat varsinkin useamman lukukerran jälkeen kovin deus ex machina -tyylisiltä: heidän teknologiansa on niin ylivertaista, että he kykenevät vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen näiden sitä varsinaisesti huomaamatta, verenkiertoon siirtyvillä mikroskooppisilla nanoboteilla. Näillä sitten voikin hallita lähes kaikkea, rattijuopoista lähtien. Tepperin agenda paistaa tässä romaanissa erittäin selkeästi lävitse, hän kertoo päähenkilöidensä suulla millainen paremman maailman tulisi hänen mielestään olla. Mahdollistahan on tietysti, että paremman tulevaisuuden kuvaus on ironinen, en ole aivan varma, kannattaako Frescoa ottaa siltä kantilta vakavasti. Lohdullinen tulevaisuudenvisio se siitä huolimatta on, ja viihdyttävä, ajoittain humoristinenkin. Myös siltä osin, että muukalais-suurlähettiläiden kulttuurin omatkin ongelmat tuodaan esiin: vaikka he kritisoivat Maan asukkaiden ajoittaista sinisilmäisen fundamentalistista uskonnollisuutta, heillä itsellään on lähes samanlainen lähestymistapa omaan pyhään kuvastoonsa. Juonikuvion loppupuolella ihmiskunta pääseekin vuorostaan panemaan sormensa siihen soppaan ja omia ominaisuuksiaan käyttäen tavallaan pelastaa muukalaisten yhteiskunnan ytimen hajoamiselta. The Fresco on kevyehkö, kuten monet Tepperin teokset ovat, ja sitä voisi pitää saarnaavana, USA-keskeisenä sekä feministisenä (viimeksi mainittu ei tosin minua juuri haitannut), mutta eihän sitä kuitenkaan voi olla edes vähän pitämättä ajatuksesta positiivisesta, ihmiskunnan suuntaa muuttavasta kontaktista universumin muihin elämänmuotoihin.

***

Toisenlainen, syväluotaavampi, mutta tavallaan vielä lohdullisempi ensikontaktitarina kerrotaan Octavia Butlerin Xenogenesis-trilogiassa; sen kolme teosta Aamunkoitto (Dawn, 1987), Puolipäivän riitit (Adulthood Rites, 1988) ja Imago (Imago, 1989) lienevät edelleen ainoat Butlerilta suomennetut teokset. Tarinan alussa ihmiskunta kirjaimellisesti pelastetaan itseltään: Maassa on ollut ydinsota, ja maanulkoinen rotu nimeltä oankalit pelastavat ihmiskunnan rippeet sodan raunioista. Oankalit viettävät vuosisatoja tutkien ihmisiä ja parantaen maapallon elinkelpoisia alueita entiselleen, ennen kuin herättävät suurimman osan pelastuneista; ihmisiä on pidetty horroksessa, eivätkä he aluksi tiedä tai ainakaan usko, mitä on tapahtunut. Trilogian keskeinen henkilö ja ensimmäisen osan päähenkilö on Lilith, nainen, jonka oankalit totuttavat ensin toisen lajin vierauteen ja sitten kouluttavat johtamaan muiden ihmisten totuttautumista. 

Octavia E. Butler; kuva Wikipedian sivulta

Oankalikontaktin jälkeen ihmiskunnalla on vain yksi vaihtoehto: risteytyä ja sulautua geneettisesti muukalaisten kanssa. Heidän ei sallita enää lisääntyä oman lajinsa kesken. Uusi maailmanjärjestys on paitsi paljon entistä alkeellisempi - on elettävä sillä, mitä parantunut Maa ja oankalien taito voivat kasvattaa - myös perherakenteeltaan ja sukupuolisuhteiltaan hyvin uudenlainen. Butler pohtii näissä kolmessa romaanissa hyvin paljon sitä, kuinka ihmiskunta olisi valmis sietämään suurta erilaisuutta ja muuttumaan. Millaista olisikaan nähdä omien jälkeläistensä, koko ihmiskunnan jälkeläisten, olevan jotain aivan muuta kuin mitä olemme vuosimiljoonien ajan tuottaneet? Eikä ainoastaan fysiologisesti vaan myös pyrkimyksiltään lajina? Millaisia ristiriitoja se tuottaisi ihmisille yksilöinä ja joukkona? 

Xenogenesis-trilogia on ensikontakti-tarinaksi paljon vähemmän Star Trek -tyylinen kuin useimmat vastaavat. Tällaista on hyvä scifi parhaimmillaan, jos minulta kysytään: kaikista huimista tulevaisuuskuvitelmista huolimatta se onnistuu kertomaan ihmisistä enemmän kuin teknologiasta. Siinä missä The Fresco on kirkasvärinen, runsastapahtumainen satu, Xenogenesis-trilogia luo pikemminkin kuvan mudanvärisestä, harmaasta ja vihreästä maailmasta/maailmankaikkeudesta, joka on ankara paikka elää mutta jossa on silti tilaa ihmisille, jopa yksilöllisyydelle.