Olen välillä haikeana muistellut elämää tyttärien kanssa kymmenisen vuotta sitten ja katsellut heidän "pienisyyskuviaan", kuten siskoni aikanaan asian ilmaisi. Tyttäret olivat niin tavattoman herttaisia, rakastettavia ja kauniita taaperoita, tai sitten aika on kullannut muistot. Minua alkaa itkettää, kun muistelen, miltä he näyttivät lököttävissä sukkahousuissaan, tukka pörrössä, ojentaessaan käsiään minun puoleeni kasvot loistaen siitä riemusta, että äiti ottaa syliin. (Jostain syystä olen melko hyvin unohtanut korvatulehdusten takia valvotut yöt ja vessakoulutuksen.)
Teinien vanhemmuudessakin on kuitenkin yllättäviä hyviä puolia. Välillä on hämmästyttävää huomata, että huushollissamme kasvaa kaksi ihmistä, joiden tekemiseen olen itse osallistunut, ja jotka nyt ovat kehittymässä hiljalleen täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Eilen kävimme tytär 2:n kanssa loistavan keskustelun Suomen sisällissodasta, hänen aloitteestaan. Tytär tiesi kouluopetuksen ansiosta aiheesta lukuisia yksityiskohtia, joita minä en tiennyt, ja toisaalta pystyin itse auttamaan häntä ymmärtämään syy- ja seuraussuhteita ja kokonaisuutta paremmin. On sentään aikoja, jolloin en ole huono, nolo, ärtyisä ja toivottoman hankala äiti. Tosin sellaiset hetket saattavat olla melko lyhyitä kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti