Säilöin viinimarjoja, säilöin mustikoita, ja tunnen taas oloni hyväksi. Aivan kuin olisin tehnyt jotain olennaista sen eteen, että perhe selviää talven yli. Vaikka en olekaan. Kyse on vain jokakesäisen hamstrausgeenin aktivoitumisesta, ja kaipa on ihan luvallista vähän aikaa nauttia talvivaraston keruun tuottamasta hyvänolontunteesta.
Tuleehan sitä tietysti mieleen, että pitäisi opetella omavaraisuustaitoja jo ennen kuin niiden tarvitsemisesta riippuu henki. Ahdistavat sivilisaation-romahdus-ja-maailmanloppu -ajatukset ovat hyvin lähellä aina, kun ajattelen luonnon antimien hyödyntämistä. Koko nykyinen elämäntapamme tuntuu typerältä puuhastelulta epäolennaisuuksien parissa, leikkimiseltä näennäisen huolettomana kuilun partaalla, kun sitä alkaa yhtään tarkemmin ajatella. Ja silti: joka päivä sama uudestaan.
Että miten tässä sitten oikein suhtautuisi elämään? Olen oikeasti välillä tyytyväinen, tasapainoinen ja onnellinen nykyään. Voinko yhtä aikaa olla sitä ja tiedostaa kaiken naurettavan turhuuden? Ajatus tuntuu mahdottomalta. Onnellisena oleminen on minussa kytketty kiinteästi jatkuvuuteen, ja jatkuvuuden harha voi keikahtaa alta minä päivänä tahansa. Miten hetkessä eletään ja onko se ylipäätään viisasta näinä aikoina? Onko luvallista olla onnellinen? (Jos ei ole, niin ollaan sitten omin luvin!)
Jatkan pohdiskelua ja syön samalla mustikkamaitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti