Ennakointia

Pyöräilin ohi ensimmäisten syksyn merkkien: joka vuosi elokuussa koulun alkamisen aikaan tänne tulee sirkus, ja nyt sirkusmainokset ovat ilmestyneet katukuvaan. Koulutarvikkeita on kaupassa hämmästyksekseni myyty jo heinäkuun puolestavälistä asti, ja nyt paikallinen supermarket mainostaa, että kouluvehkeiden valikoima olisi parhaimmillaan. Onneksi lukuvuosi alkaa vasta reilun viikon päästä, että ennätän domestikoida teinit jälleen (kunhan he saapuvat matkoiltaan): täytyy pyrkiä vaikuttamaan heidän vuorokausirytmiinsä, varata parturiajat molemmille ja katsastaa vaatteiden kunto ja siisteystaso. Olen Vilijonkka.

Koulureppuja on tosiaan myyty aktiivisesti jo monta viikkoa ja ilmeisesti syksyvaatteetkin ovat nyt kaupoissa. Ja minä kun vasta olen saanut ostettua alennusmyynneistä muutamia halpoja ja ohuita t-paitoja hellesäille. Vaateasioissa en ole oikein vieläkään oppinut ennakoimaan. Toki meillä on todisteena valokuva siitä, että olen joskus ostanut Tytär 1:lle talvihaalarin jo syyskuussa (kuvassa lapsi poseeraa liian isossa haalarissa kirkkaassa syysauringossa vieressään pelkkään vaippaan pukeutunut siskonsa). Joka vuosi silti eteen iskevät yllättäen sellaiset asiat kuin luistelukauden alku koulussa: onko luistimia? Mahtuvatko ne jalkaan? Onko ne teroitettu? Toisaalta alkukesällä tulee joskus kuuma niin varhain, että tyttäret saavat huomata, etteivät enää mahdu shortseihinsa tai että topin yläosa ei enää kätkekään kaikkea tarpeellista. 

Miksi käytännön ennakointi on joskus niin tuskallisen vaikeaa? Pyrinhän ennakoimaan kaiken muunkin. Esimerkiksi pettymyksen. Olen perhepiirissä surullisenkuuluisa siitä, että en halua iloita asioista etukäteen ja saatan joskus varoitella muitakin, etteivät turhaan odottaisi jotain tapahtumaa: eihän se välttämättä onnistukaan, tai sitten tapahtumassa/juhlissa ei ole ollenkaan hauskaa! Myönnän tämän typeräksi, mutta olen sillä onnistunut suojelemaan itseäni jo varsin pitkään. Pessimisti ei pety, niin kuin sanovat; mielestäni kyse on lähinnä siitä, että kun osaa etukäteen odottaa pettymisen mahdollisuutta, pettymys ei ole tullessaan niin musertava ja toisaalta onnistumisesta saa suuremman riemun: hyvinhän se meni sittenkin!

***

Taannoin kirjoitin omat tervehtimissääntöni. Pääsin taas kokeilemaan ns. pakkotervehtimistä. Olen ottanut tavaksi kuivattaa pyykit ulkona, ettei asuntoon tulisi enää enempää kosteutta kuin siellä jo on, eikä pyykkinarulle näe ikkunoistamme. Kävin tarkastamassa pyykin kuivuusastetta (olivat märkiä) ja havaitsin neljä leikkivää lasta pyykkinarun välittömässä läheisyydessä. Eivät olleet tämän talon asukkaita. Lapset lopettivat leikkinsä minut nähdessään ja katsoivat minua jotenkin siihen malliin, että aloin heti ajatella heidän heitelleen palloaan/lennokkiaan päin pyykkejäni. Katsoin takaisin, suoraan silmiin jokaista vuorollaan, ja sanoin selkeästi ja iloisesti MOI. Lapset vastasivat. Toivon tällä eliminoineeni heidän mahdollisen halunsa vandalisoida pyykkejäni.