Hyljätyt kirjat

Kävin eilen taas valokuvaamassa kirjoja Akateemisessa kirjakaupassa, siis ottamassa muistin tueksi kuvia kirjojen kansista, jotta voisin kotiin päästyäni laittaa ne varaukseen kirjastosta. Kirjakaupassa oli alelaareja vähän joka kolkassa. Hirmuinen määrä painettua sanaa, joka ei oikein kenellekään kelpaa. Olin aiemmin taipuvainen "pelastamaan" kirjoja alennuksesta, ostamaan sellaisiakin opuksia, joita en välttämättä niin kovasti halunnut. Sittemmin, kirjahyllytilan käytyä niukemmaksi, olen luopunut tavasta noin yhdeksänkymmenprosenttisesti. Joskus sentään tulee vastaan alekirja, jota en voi vastustaa.

Omaa kirjahyllyäni katsellessani ajattelen melko usein, että sitä pitäisi karsia. Onhan siellä paljon teoksia, joihin minulla ei ole erityisemmin mitään intohimoista suhdetta, ja toisaalta kirjoja, jotka olen lukenut niin monta kertaa, että osaan ne ulkoa ja voin avata yhden aukeaman, katsoa sitä, ja nähdä/tuntea koko teoksen avautuvan päässäni molempiin suuntiin. Omistan tosin myös opuksia, joita en ole lukenut kertaakaan. Ne on yleensä saatu lahjaksi.

Kirjan antaminen lahjaksi on kyllä aina melkoista riskikauppaa, varsinkin jos saajana on aikuinen. Ei tarvitse mennä kuin ihan karvan verran sivuun lahjan saajan makumieltymyksistä, niin jopa jää lukematta. Saati sitten, jos lahjan antaa henkilö, joka ei oikeasti tunne saajaa. Minulle tuppaa joskus käymään näin. Joku sukulainen haluaa antaa minulle lahjan, tietää, että luen mielelläni, ja ostaa kirjan. Ja kaukaa menee hutiin. Toissa jouluna sain nuortenkirjan. Paketin avattuani mietin, että lahjan ostaja ei lainkaan tiedä, mistä pidän mutta ei ilmeisesti myöskään pahemmin katso, mitä ostaa. (Ja ei, paketit eivät olleet menneet sekaisin.)

Mutta siihen karsimiseen sitten. Mihin noita muka voisi laittaa? Kirjat, joita en haluaisi säilyttää, ovat usein juuri niitä, joita kukaan muukaan ei huoli. Vanhoja pokkariversioita klassikoista, opiskeluajan jäämiä. Lahjaksi saatuja dekkareita, joiden kaltaisia mahtuu kolmetoista tusinaan. Isoäitieni jäämistöistä poimittuja naiskirjailijoiden teoksia, joilla on lähinnä muistoarvo. Joitakin näistä olen ujuttanut taloyhtiön kierrätyshyllyyn, josta ne ovat yllätyksekseni useimmiten kadonneetkin. Paitsi yksi Robert Holdstock joka on odotellut roskakatoksessa uutta omistajaa jo vuoden. Mutta mihin loput? Maailma tuntuu hukkuvan kirjoihin, divarit eivät useimmiten huoli ilmaiseksikaan edes kovakantisia saati pokkareita. Kirpputorit rajoittavat niille lahjoitettujen kirjojen laatua; esimerkiksi vanhoja tietosanakirjoja ei näemmä haluta, eikä vallankaan oppikirjoja.

Harva kirja on toisaalta niin onneton, että suostuisin sen repimään paperinkeräykseenkään. Paikallisessa kirjastossa näin kyllä taannoin jonkinlaisia askarteluja vanhoista kirjoista: sivut oli liimattu eri tavoin yhteen ja sen oli kai tarkoitus olla koristeellista. Näitä nähdessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että on sitä sentään esteettisempiäkin tapoja kerätä pölyä esineisiin, joita on hankala puhdistaa. Ja herra nähköön, minä en ole koriste-esineihminen missään määrin. Toinen ajatus olikin sitten: vandalismia! Edelleen jostain syystä pidän kirjaa jollain lailla pyhänä, sen sotkeminen ja leikkely lukukelvottomaksi tuntuu perinpohjaisen väärältä. Ikään kuin koko ajan alitajuisesti odottaisin ja pelkäisin postapokalyptista informaation pula-aikaa, jolloin joka ikinen painetun informaation hippunenkin on kultaa kalliimpi.

Kevään tullen päädyn taas luultavasti punnitsemaan hyllyjeni sisältöä ja tuputtamaan pudokkaita vähän kaikille, jotka paikalle sattuvat. Enin osa saa kyllä silti jäädä. Kirjojen vanhainkoti; on kai se parempi, että minä säilytän kirjoja, joista tykkään edes vähän ja joita saatan parin vuoden välein vilkaista, kuin että ne muuttuisivat jätteeksi, jota kukaan ei halua. Puskutraktorit niitä vain sysäisivät paikasta toiseen.