Kiitollisuuden päiviä

Aamulla istuessani bussissa ajattelin, että tänään puoliso ehtii ennen minua kotiin. Ajattelin, että onpa mukavaa, että hän laittaa meille ruokaa, ja minä saan tulla rauhassa töistä valmiiseen pöytään. Ajattelin, että pitääpä muistaa mainita puolisolle, miten mukavaa on, kun hän laittaa ruokaa minulle ja perheelle. Sitten ajattelin, että mahtaisiko puoliso joskus sanoa minulle mitään vastaavaa tai onko hän ollut iloinen siitä, että minä olen viime ajat hoitanut suurimman osan arkisesta ruoanlaitosta. (Ei, mutta älköön sitä hänelle viaksi luettako. Hän ei ajattele sellaisia asioita, sillä hänestä kaikki luistaa paremmin kun ei liikoja ajatella tai analysoida tai ainakaan puhuta sellaisesta.)

Työnantaja ratkaisi kiitollisuusongelman puolestani: töitä ei riittänyt täydeksi päiväksi ja olin kotona jo kahdelta. Siis soveliaissa ruoanlaittoasemissa.

***

Olen viime ajat lukenut innokkaasti Waltarin Mikael Hakimia saatuani ensin Mikael Karvajalan kuunneltua äänikirjana. Hakim tuntuu vetävämmältä ja värikkäämmältä kuin Karvajalka ja olen edennyt jo melkein puoleen väliin. Nyt prosessi tosin häiriintyi, sillä sain kirjastosta varaamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, luin siitä ensimmäiset parikymmentä sivua kahvin kanssa ja tajusin, että tulen pitämään siitä.

Tytär 2 lukee ties kuinka monetta kertaa kirjaa Tittimaan ipanat, kirjoittanut Anna Tauriala. Teoksella on hänelle tunnearvoa, koska se on ensimmäinen "oikea kirja", eli ei-kuvakirja, jonka hän on aikanaan lukenut itse alusta loppuun. Kun Tittimaan ipanat löytyi jokin vuosi sitten läheisen pikkukirjaston poistohyllystä 50 sentillä, emme epäröineet hetkeäkään vaan korjasimme sen eläkepäiville kotiimme. Tytär, joka mielellään höystää puhettaan englanninkielisin lauseparsin, sanoi minulle eilen illalla hyvin vakavana: "Äiti, Tittimaan ipanat never gets old."