Tirkistelyä

Olen tainnut tästä aikaisemminkin mainita: pidän tavattomasti muistelmien, kirjeenvaihtokokoelmien ja julkaistujen päiväkirjojen lukemisesta. Niistä syntyy sopivan voimakas illuusio toisen ihmisen elämään kurkistamisesta. Ikään kuin pääsisi lukemaan toisen sisäistä puhetta hänen päänsä sisälle. Kokemus on tietysti aina jossain määrin harhaa, sillä editoidaanhan julkaistuja henkilökohtaisia kirjoituksia usein varsin runsaastikin. Ilmaisun matka päästä käden kautta paperille (ruudulle) on sekin melko pitkä ja monttuinen - jokainen tietää omasta kokemuksesta, miten vaikea ja mahdoton on joskus tavoittaa juuri ne sanat, joita elämys kaipaisi esiin tullakseen. Lisäksi tietysti on muistettava mahdollinen kaunistelu, itsensä huijaaminen ja muut inhimilliset tehokeinot. 

Kirjastosta sattui käteeni Jatkosodan kirjeet, jonka on toimittanut Taina Huuhtanen. Tämä teos on julkaistu jo 1980-luvulla ja se sisältää 1970-luvulla kerättyjä sota-ajan kirjeitä. Erikseen on vielä Talvisodan kirjeet, kai etsin käsiini senkin. Nämä kirjeet on präntätty kirjaan editoimatta, sellaisenaan. Jotkut kirjoittajat eivät ole käyttäneet lainkaan isoja kirjaimia tahi välimerkkejä ja saavat aikaan vain lyhyen lappusen, jossa kerrotaan, että hengissä ollaan ja pyydetään lähettämään vähän lihaa ja villasukat, jos mahdollista. Toiset taas vuodattavat joko rakkauttaan tai isänmaallisia tunnelmiaan (usein molempia) vuolain sanoin ja runollisen kauniisti. Miehet kirjoittavat rintamalta arkisia tunnelmia jalkaräteistä ja täistä, mutta nämä kuvaukset saattavat katketa moraalisiin pohdintoihin sodan oikeutuksesta. Naiset kertovat elämän sujumisesta kotirintamalla ja välillä ehkä kyselevät, että ei kai sinulla vain ole ketään toista. Koulutyttö kirjoittaa toiselle saksankokeista ja pojista, ja vähän myöhemmin evakkomatkastaan; kotiin Karjalaan oli juuri asetuttu, kun sieltä pitikin taas lähteä.

Tällaisia kirjeitä lukiessa on helppo nähdä se, mikä usein hyvinvointielämässäni hämärtyy: ihmiset ovat kaikkina aikoina melko samanlaisia. Kriisiaika koskettaa kaikkia, mutta elämän on jatkuttava jotenkin, kesken ei voi jättää. Sodan aikanakin rakastetaan, etsitään kokemuksia, haetaan turvaa ja elämänkumppania ja nautitaan lemmenseikkailuista.

Mies nimeltä Uljas kirjoittaa rintamalta morsiamelleen Annille vuonna 1943:

"Kuule kyllä sinä kelpaat minun kanssani vihille minkälaisessa leningissä vaan. Mutta jos sinä tahtot itse hommata oikein vihki leninkin niin tee vaan kuinka tahtot. Minusta vaan on kenku olla sotilas puvussa vihillä."

Seuraavana vuonna saman miehen kirjeissä on ahdistuneempaa sävyä:

"Kyllä tästä maailmasta sitten on tullut oikein paholaisen pesä. Kyllä kai se on paras tappaa itse itsensä ennenkun kukaan toinen kerkiää ei tästä tämän valmiimpaa tule vaikka tappelis kuinka kauan."

Toivoin tosissani, että Uljas ja Anni olisivat saaneet elää yhteistä ja hyvää elämää rauhan tultua. Tarina ei kerro, kävikö näin.


Leo eli Lesa erottuu rintamaltakirjoittajien joukosta sillä, että hän ei ainakaan kirjeissään toverilleen Lasselle kuvaile mitään korkealentoista, vaan esimerkiksi pyytää toista lähettämään viinapullon ja sitten seuraavassa kirjeessä kuvailee, millaista oli juhlia uuttavuotta sen pullon kanssa:

"Ryyppäsin ensin sen puolikkaan ja päälle kiljua. Jumaliste mutta kyllä minäkin olin päissäni."

Leolla on kirjeidensä perusteella ollut naisia piisalle asti; joidenkin ulkonäköä ja eroottisia ulottuvuuksia hän arvostelee karkeastikin. Mietin lukiessani oliko Leo oikeasti noin kova jätkä vai onko mukana ollut esittämistä kaverille. Ja mitähän miekkonen on mahtanut naisilleen kirjoittaa - lemmenlurituksiako? Lasselle kirjoittaessaan Leolla on ollut mielessä lähinnä olennaiset asiat:

"Täälä meni kyllä Joulu kohtalaisen hyvin. Oli kaikkia. Mutta siltä puuttui yhtä. Ja Sinä tiedätkin hyvin mikä puuttui. Naiset tietenkin. Olis ollut kivaa kun olis saanut näin Jouluna vetää vituiksi. Eiks niin."

Puolisolle tai rakastetulle kirjoitettujen kirjeiden puhuttelut ovat helliä ja leikkisiä tyyliin Oma vaimoni, Pikku tyttöni, Rakas Helvi/Eeva/Kalle ja Maailman kiltein Elsa. Tunteita täynnä ovat olleet kirjekuoret muutenkin. Kyllä suomalaiset sellaiset asiat hallitsevat, nuo jäyhiksikin joskus mielletyt isovanhempamme ja iso-isovanhempammekin. Ainakin kirjeissään.