Eipä tässä

Valvoin suurimman osan yöstä. Nyt päässä humisee kuin olisin promillen humalassa. Luulen jättäväni älylliset ponnistelut väliin tältä päivältä.

Joulun ja uudenvuoden aikaan sitä tuntee aina seisovansa jonkinlaisella etapilla, korkean paikan kilometritolpalla, josta näkee eteen, taakse ja sivuille (tai ainakin luulee näkevänsä). Niinpä tulee tehdyksi kaikenlaisia suunnitelmia ja päätöksiä, joissa ei sitten mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule kuitenkaan pysyttyä. Henkisiä ja fyysisiä kohennusyrityksiä. Kuten nyt vaikkapa se, että pyrin rajoittamaan raskaasti sokerinkäyttöäni alkavana vuonna. Onhan tässä vielä pari päivää aikaa syödä suklaat ja marmeladit pois; tyttäret auttanevat tässä mielellään.

Neuloin menneenä viikonloppuna itselleni uudet villasukat. Edelliset sisäsukkani alkavat nimittäin hiutua puhki oltuaan kuutisen vuotta lähes päivittäisessä käytössä. Siirrän ne saapaskäyttöön loppuvuosikseen ja tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen hissuttelen sisällä uusissa turkoosiraitaisissa.

Olen lukenut David Mitchellin uutta romaania The Bone Clocks, ja se on näihin asti vaikuttanut hyvin kiinnostavalta, vaikkakin vähän vaikealukuiselta. Nyt olen juuttunut siinä puolenvälin tienoolle, ja aloitin rinnakkaiskirjan lukemisen (kevyttä romantiikkaa), koska Mitchellin kirja ei sovellu kovin hyvin aamiaispöydässä lukemiseen eikä illalla sängyssä luettavaksi. Vaatii liikaa keskittymistä monine kertojanäänineen ja välillä vähän psykedeelisine kielikuvineen. Romanttisen, kevyen kirjan lukeminen soljuu huomaamatta, tekemättä juuri minkäänlaista jälkeä lukevaan mieleen. Se on kuin käveleminen, sitä ei tarvitse erikseen ajatella, mutta se rentouttaa.

Jonnekin on ikävä. Jotakin on ikävä.