Tämä on ohut kirja. Nopea lukea. Paljon käytännön ohjeita. Jopa jotain sellaista, mitä en ollut vielä osannutkaan ajatella omalta kohdaltani mahdolliseksi: neuvoja toiminimen perustamiseksi ja mihin sellaista voi tarvita. En olekaan mieltänyt asian potentiaalisesti koskevan myös minua, mutta se nyt kertonee ajatteluni rajoittuneisuudesta. Päätin ottaa toiminimestä selvää kattavamminkin.
Yrittäjyydestä puhutaan kirjassa aika lailla. Muun muassa listataan viisi ihmisen piirrettä, jotka eivät ole yrittäjyydelle otollisia (liika vaatimattomuus, pessimismi jne.) Minulla on kaikki mainitut piirteet. Yrittäjähenkisyyttään vasta löytämässä oleva ihminen saa varmasti tästä kirjasta ajatuksia ja uskonvahvistusta, eivätkä kirjoittajat edes suhtaudu mitenkään sinisilmäisesti aiheeseen.
Yksi luku omistetaan kokonaan sosiaaliselle medialle, sen käytölle työnhaussa ja työnsaantia edistävässä verkostoitumisessa. Ynnä myös sille, mitä kannattaa ja ei kannata julki laittaa. Tämä kaikki on kyllä työvoimatoimiston kursseilla sun muilla käyneille ja ylipäätään aikaansa seuraavalle henkilölle umpituttua, mutta kai siitä voi kirjaankin kirjoittaa. Kuinka nopeasti tällainen tieto mahtaakaan vanheta?
Loppusanoissa kirjoittajat muistuttavat siitä, että työelämän kahtia jakautuminen tulee luultavasti jatkossa korostumaan entistä enemmän. Niillä, joilla menee hyvin, riittää kiinnostavia töitä ja työelämä tarvitsee heitä. Ja sitten ovat "ne ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta tai kykyä määritellä omaa työelämäänsä millään tavalla", sanasta sanaan lainatakseni. Heidän on vaikea ylipäätään päästä työelämään kiinni. Tämä loppulauselma masensi minua enemmän kuin mikään työelämään liittyvä pitkään aikaan. Kortesuon ja Leppäsen kirja, niin kuin monet muutkin vastaavat opukset, on kirjoitettu niille, jotka onnistuvat. Kuten kirjoittajat itse ovat onnistuneet. Viesti on vähän niin kuin hoputtava: tee nyt äkkiä jotakin, jonka avulla pääset riman yli siihen joukkoon, jolle hyviä töitä riittää ja joille työelämä on iloinen asia. Sinne toiseen joukkoon jäävistä sitten viis.
Ei siis viisasten kiveä tässäkään kirjassa. Pitäisi tietysti ymmärtää, että sellaista ei ole olemassakaan.
***
Nykyään aina mainostetaan, että pitäisi tehdä työtä josta tykkää, ja että jos työntekijä suhtautuu työhönsä intohimoisesti, lopputulos on kaikkien osapuolien kannalta parempi. Minua kyllä ihan pikkuisen kiusaa se perusajatus, että ihmisellä olisi lupa valita työnsä sen mukaan, mihin hän tuntee intohimoa. Eikö valintaan yhtään vaikuta se, millaisia työntekijöitä yhteiskunta tarvitsee? Entä jos intohimoisesti haluaa vaikkapa valmistaa, maahantuoda tai myydä ihmisille tarpeettomia esineitä - tarpeettomuus nyt tietysti on suhteellista, juu juu - ja näin tulee kantaneensa kortensa kuluttamisen vuoksi kuluttamisen kekoon? Eikö järjen kanssa käsi kädessä elävä ihminen ajattele edes vähän pitemmälle kuin omat halunsa ja himonsa?
***
Totta kai ymmärrän, että suhtautumalla kyynisesti eri tuuteista tuleviin ohjeisiin siitä, miten ihminen on oman kohtalonsa herra, paljastan nimenomaan olevani yksi niistä, jotka kahtiajakautuvassa työelämässä jäävät riman alle. Elän edelleen siinä maailmassa, joka on jo mennyt: odotan alitajuisesti, että löytääkseen paikkansa yhteiskunnassa ja ollakseen hyödyllinen yksilö ei tarvitsisi olla muuta kuin tavallinen, ahkera ja luotettava työntekijä. Että ei olisi pakko vimmaisesti erottua joukosta koko ajan. Koska jos kaikki yrittävät nousta päätä pidemmiksi, sillä tiellä ei ole loppua ollenkaan. Ja jos vain päätä pidemmät saavat tehdä jotain, mihin ne loput ihmiset laitetaan? Pakastimeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti