Eipä tässä tänään sen kummempaa kuin yksi erittäin tärkeä juttu.
Helsingin Sanomissa on parin päivän takaiseen Viivi ja Wagner -sarjakuvaan viittaava mielipidekirjoitus, jossa oikeutetusti paheksutaan väkivallan päätymistä strippisarjakuvan vitsiksi. Viivissä ja Wagnerissahan Viivi on se, joka pahoinpitelee Wagneria - toisin päin se olisi mahdoton ajatus paitsi kyseisessä sarjakuvassa myös kaikissa mahdollisissa sarjakuvissa ja viihteessä ylipäätään.
Kun mies pahoinpitelee naista, saati lapsia, se ei missään tapauksessa ole meille enää huvittavaa, jos on koskaan ollutkaan. Miksi ihmeessä asetelman toisin päin kääntäminen käsitetään vielä joissakin yhteyksissä koomisena? Stereotyyppiset ja toivottavasti jo hiljalleen hiipuvat sukupuoliroolit pitävät yllä käsitystä siitä, että mies on vahva ja nainen heikko. Siksikö sille voi nauraa? Heikko satuttaakin vahvaa? Daavid ja Goljat?
Jos asiaa rupeaa ajattelemaan ja keräilemään mielessään viihdepuolelta, kuten elokuvista, tapauksia, joissa naisen väkivalta esitetään hauskana, niitä löytyy ällistyttävän paljon. Hävettävän paljon. Olenko itsekin nauranut sellaiselle? Luultavasti olen. Suomi-filmissäkin nauratti, kun Justiina jahtasi Pekkaa ja Pätkää kaulimen kanssa (ja samaa menoahan nähtiin myös Pekka Puupää -sarjakuvissa). Viattomimmiltakin tuntuvat perhe-elokuvat ja sarjakuvat saattavat syyllistyä vastaavaan kuin ohimennen.
Vakaumuksellisena feministinä haluan olla osaltani purkamassa sukupuolittunutta käsitystä väkivallasta. Kaikki väkivalta on tuomittavaa, tekijän sukupuolesta riippumatta. Mies, joka ei lyö takaisin naisen pahoinpidellessä, ei ole heikko vaan vahva - hän sanoutuu itse irti vääristä hallinnan keinoista. Mieheenkin sattuu. Mies voi tarvita turvakotia. Miestäkin voi puoliso pitää pelon vallassa väkivallan uhalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti