Kontrollifriikin tunnustuksia

Koska olen jotenkin päässyt elämäni varrella kehittymään hirmuisen ankaraksi kaikenkontrolloijaksi, niin tuppaa joskus olemaan vaikeuksia ihmissuhderintamalla. Minulla on aina vähän (ja useimmiten paljon) turvaton olo maailmankaikkeudessa ja tapana epäillä omaa arvoani ja oikeuttani olla olemassa. Siksi tunnun alitajuisesti lokeroivan tärkeät ja läheiset ihmiseni ja odottavan heiltä tietynlaisia asioita. Vähintäänkin odotan heidän antavan minulle jotenkin mystisesti ulkoapäin sen arvokkuuden ja rauhan, mitä sisimmässäni ei ole.

Ja niinhän maailma harvoin menee, että kaikki tapahtuisi etukäteisen suunnitelman mukaan. Tai edes keskimääräisten tilastollisten odotusten mukaan. Tai niin kuin romaaneissa. Elämää ja vuorovaikutusta voi yrittää suunnitella omista lähtökohdistaan, mutta melkeinpä sitä varmemmin käy niin, että ne Toiset Ihmiset, vapaat agentit, kulkevat sittenkin ihan omiin suuntiinsa. Niinhän pitääkin olla. 

Olisi opittava elämään ihan itsensä kanssa vähän paremmin. Ettei etsisi elämänsä perustaa muiden hyväksynnästä. Saattaisi olla elämä vähän helpompaa. Ja luulen, että olisin vahvana, itsenäisenä ja luottavaisena kaivatumpaa seuraakin.

***

Yksi elämän hirmuisimpia, ammottavimpia ristiriitoja on se, miten merkityksetön ihmisyksilö on maailmankaikkeuden ja miljardien vuosien kehityshistorian näkökulmasta, ja miten ainutlaatuisen merkityksellinen jokainen on omalle itselleen. En voi tajuta. Ei mahdu päähän. Onko luvallista olla itselleen maailman tärkein ihminen, kun oikeasti on tomuhiukkastakin pienempi?