Tytär 2 on viime aikoina pariinkin otteeseen todennut joistakin koulunsa opettajista, että eivät ne niin ankaria olekaan kuin hän oli luullut vaan päinvastoin "ne ymmärtää nuorii ja on huumorintajusii!" Tällaiset lausunnot huvittavat minua sisäisesti, sillä tokihan opettajat ovat seiskaluokalla aloittaneet uusien oppilaiden kanssa tiukalla linjalla ja höllentävät vasta nyt kahdeksannella, jos tilanne sallii. Toisin päin ei onnistuisi - kerran löysättyään ei voi enää kiristää samojen oppilaiden kanssa. Tämän tiedän ihan omasta karvaisesta kokemuksestani.
Mutta tuo huumorintaju se on jännä käsite. Kyselen yleensä tytär 2:lta millä lailla opettajien huumorintaju ilmenee tarkoituksenani selvittää, mitä sellainen taju hänen mielestään ylipäätään tarkoittaa. Tuntuu siltä, että opettajalla on tyttären mielestä huumorintajua heti jos tämä opetustilanteessa sanoo jotakin edes etäisesti vitsiksi tai hauskaksi tulkittavaa. En tiedä, mitä tämä kertoo tyttäreni näkemyksistä opettajakunnasta ja opettajan roolista.
Puolisoa ja elämänkumppania etsittäessä luultavasti yksi toivotuimmista kriteereistä on hyvä huumorintaju. Silloin kyllä lähes poikkeuksetta haetaan samanlaista huumorintajua kuin mitä etsijällä itsellään on. Niin kai meillä inehmoilla on tapana ajatella - että oma ajatusmalli on se oikea ja toisten taas Se Toinen ellei nyt suorastaan Väärä. Tosikoiksi leimatuksi saattaa joutua, jos huumorintaju ei käy yksiin välittömän ympäristön kanssa. Toinen varma tapa saada tosikon nimi on se, että ei osaa nauraa omille kömmähdyksilleen. Kumpikaan näistä ei nähdäkseni kuitenkaan kerro siitä, että tosikolta varsinaisesti huumorintaju olisi kirurgisesti poistettu tai synnynnäisesti puutteellinen.
Ennemmin kuin leimata jonkun huumorintaju hyväksi ja toisen huonoksi tai olemattomaksi, olisi kenties hyvä puhua laaja-alaisesta sekä valikoivasta tavasta käsittää huumori. Jotkut nauravat kaikelle ja erityisesti vielä itselleenkin. Onnea heille. Toisia monet tilanteet ja koomisiksi tarkoitetut repliikit pikemminkin hävettävät kuin huvittavat (tässä välissä sopii mainita oma suhtautumiseni stand up-komiikkaan) eivätkä he osaa vetää suuta hymyyn joutuessaan naurun keskipisteeksi. Jos on muutenkin vaikea muodostaa eheä ja hyvä käsitys itsestään, on omiin törttöilyihinsä huumorilla suhtautuminen joskus erittäin hankalaa. Ja siitä sitten lyödään loppuelämäksi tosikon leima otsaan.
Myönnän toki itse auliisti, että olen monissa asioissa auttamattoman tosikko. Onneksi puoliso on tottunut siihen parissakymmenessä vuodessa eikä välttämättä joka päivä kaipaa partneria jolla olisi Oikea Huumorintaju, siis samanlainen kuin hänellä itsellään. Mutta en minäkään totaalisen huumorintajuton ole. Ihmisillä on tapana luokitella minut sarkastiseksi möläyttelijäksi, joka seuraa keskustelua jonkin aikaa taka-alalla ja sitten vilauttaa sekaan kommenttinsa eikä hymyile tippaakaan vaikka muut nauravat. Totta. Itselleni en kylläkään osaa nauraa, enkä millekään raha-asioille. Enkä millekään sellaiselle tekemiselle tai sanomiselle, jonka tarkoitus on nolata toinen ihminen, kuka tahansa ihminen.
Tytär 2:een palatakseni, hän on koko ikänsä ollut tahattomasti (tai tahallisesti) hauskoine kommentteineen se, joka minusta kirvoittaa hereimmät naurut. Edelleen hymyilyttää, kun muistelen, miten hän parivuotiaana, vielä palleroisena taaperona, veti sukkahousuja jalkaansa ja kun se ei onnistunut, hän totesi painokkaasti: "Voi piru!" Isänsä torui vieressä sitten, että ei noin saa sanoa. Tytär jatkoi mietteliäästi: "Niin. Eikä paska!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti