Lievää, mutta jatkuvaa jurputusta

Kyllä taas on elämätä. Ei sillä, että mikään oikeasti huonosti olisi. Mutta olin ehtinyt jo taas varovasti ajatella, että jospa minusta tulee kokonainen vielä joskus. Ja sitten tulee useampi tällainen päivä putkeen. Mindfulness-harjoituksissani on vuorossa kohta nimeltä "vaikeuksien tutkiminen" ja niitäpä tässä on sitten tutkittukin.

Olen ruvennut kyseenalaistamaan kaikki reaktioni. Milloin saa suuttua niin, että näyttää sen muille? Millaisista asioista on yleisesti hyväksyttyä olla surullinen ja ahdistunut? Mitä saa haluta itselleen? Tai halutahan saa tietysti mitä vain, mutta millaista panosta muilta ihmisiltä on kohtuullista pyytää ja/tai odottaa? Olenko tarpeeksi, voiko kukaan elää kanssani vai olenko totaalisen sietämätön?

***

No, sellainenkin juttu, että työt alkavat taas 15.2., kuulemma. Samat projektiluontoiset toimistotyöt kuin viime keväänä. Pidän siitä työstä ja olen siinä hyvä, mutta saapa nähdä, millaiset ovat työehdot tänä vuonna - en ole vielä nähnyt työsopimusta.

***

Hiton harmi, etten ole luova ja lahjakas. Kirjoittelen runoja, jotka ovat kuin parittomia huopaantuneita lapasia. Suunnittelen mielessäni vaikka mitä, mutta kaikki kaatuu aina siihen, että kyky ei riitä, eikä tahto. Kun en ole mukava ihminen, niin olisinpa edes jollain lailla etevä.