Loppuvuonna 2015 tulin kuin itsestään lisänneeksi päiväkirjan kirjoittamista - kirjoitin silloin, kun pelkäsin, ettei kukaan läheisistäni jaksa enää kuunnella minua, ja silloin, kun ajatukseni olivat liian rumia ääneen puhuttaviksi. Tämän rupeaman seurauksena jouduin ostamaan uuden päiväkirjan paljon aiemmin kuin olin alunperin suunnitellut. Uusi kumppanini on hieno: kannessa on riikinkukon pershöyhenten näköisiä kuvioita ja kimallusta. Täyteentulleen päiväkirjan laitoin muiden vanhojen seuraan kenkälaatikkoon ja kirjoitin sen etulehdelle muistutukseksi, että se sisältää asioita, joista tuskin kannattaa jälkikäteen lukea.
Tämän blogin alkuvaiheessa muistaakseni väitin, että en osaa kirjoittaa päiväkirjaa kuulostamatta teennäiseltä, siis niin, että kärsisin lukea sitä itse jälkeenpäin. No, nyt osaan. Luin vanhoja eepoksiani ja havaitsin kehityksen tapahtuneen viimeisen kolmen vuoden aikana. Tarvitsi vain oppia kirjoittamaan juuri niin kuin asiat kullakin hetkellä kokee, raivoamaan silloin kun raivostuttaa ja käyttämään mahdollisimman asiallisia ja niukkoja ilmaisuja silloin, kun on onnellinen tahi muuten positiivinen. Silloin tulee sellaista jälkeä, että ei hävetä lukea aikojen kuluttuakaan ja pystyn lukemalla palaamaan menneisiin tunnetiloihin.
Olen taas kirjoittanut runontynkiäkin. Ja nauttinut siitä. Kaunokirjalliset yritelmäni ovat tosin samaa luokkaa kuin käsityönikin - hyödyllisiä itselleni, mutta kenellekään muulle ei tee mieli näyttää eikä julkisesti omakseen tunnustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti