Pätkätyöni loppu lähestyy; työpäiviä on sopimuksen mukaan jäljellä kymmenen, mutta kuulemma työsopimukseen kirjattu "työn projektiluontoisuus" mahdollistaa sen, että jos tavara loppuu, niin työkin loppuu sillä siunaamalla. Siedän huonosti epävarmoja työoloja, kuten sanottu, joten olen kireänä.
Olen kelaillut jälleen kerran sitä, millaiseen työhön oikein sopisin. Pajatyössä olin fyysisesti ajoittain liian kovilla. Nykyisessä toimistotyössä, joka on erittäin yksinkertaista suorittavaa työtä, pitkästyn. (Siinä mielessä on hyvä, ettei työ ole vakituista - ei sitä kestäisi kukaan.) Lisäksi kaikesta venyttelystä, liikunnasta, ergonomian säätämisestä ja tauoista huolimatta olen aina päivän päätteeksi jäykkä kuin lankku ja päänsärky on jokapäiväinen seuralainen. Istumatyökään ei siis tunnu fysiikalleni soveltuvan! Kylläpä olen vaateliasta sorttia.
Millaisesta työstä olen nauttinut? Sellaisesta, jossa on jotain ajateltavaa, jotain ongelmia ratkaistavaksi. Sellaisesta, jossa voi vaihdella tehtävää tai suoritustapaa tai ainakaan ei tarvitse olla paikallaan koko aikaa. Sellaisesta, jossa edes jollakin lailla näkee edistymisensä, vaikka sitten kasvavana valmiiden tekeleiden pinona - olivat ne sitten korjattuja koepapereita, sorvattuja kappaleita tai jotain muuta. Sellaisesta, jossa pääsääntöisesti olen itse vastuussa omasta tontistani eikä minua pakoteta ryhmätyöhön tai jatkuvaan sosiaalisuuteen.
Moni kertoo kysyttäessä haluavansa työskennellä ihmisten parissa. Jos vain olisi sosiaalisesti hyväksytympää sanoa toivovansa täsmälleen päinvastaista, minä sanoisin niin. Ihmisistä en niin välitä, siis työn parissa tavattavista tuntemattomista. Ihmiset ovat usein arvaamattomia ja joskus pelottavia. Olen pelännyt ihmisten ennustamattomuutta niin kauan kuin muistan. Kai tämäkin joku lapsuuteen palautuva juttu on, minä kun en koskaan ollut edes päivähoidossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti