Yskä estää nukkumasta sekä yöllä että päivällä. Niin että aikani kuluksi mietin.
Sellaista, että mitä oikeastaan kukin tarkoittaa anteeksiannolla? Toiselta voi pyytää anteeksi. Tämä toinen voi sanoa, että annan anteeksi. Tällaisen sananvaihdon jälkeen varmaankin vähän niin kuin oletetaan, että asia ei enää tule esille, tai sillä ei enää ainakaan toista lyödä. Sehän on jo nimellisesti anteeksiannettu.
Kuka nyt antaisi pojalleen kiven, kun tämä pyytää leipää, niin kuin sanassakin sanotaan; kuka vastaisi "en anna", kun toinen tosissaan pyytää anteeksi? Onko edes muuta vaihtoehtoa kuin sanoa taikasanat? Ihminen voi sanoa niin, koska häneltä sitä odotetaan, ja vilpittömästi sitä tarkoittaakin, mutta se ei välttämättä ole sisäistä asiaan sopeutumista, todellista anteeksiantoa, vaan vain sen esittämistä tyyliin "fake it 'till you make it".
Taidan olla aika huono antamaan anteeksi. Lasken, että varsinainen anteeksianto on tapahtunut sitten, kun asia ei enää minua vaivaa, vaan voin ajatella sitä ilman kipua. Ajatella sitä ilman, että viha leimahtaa uudestaan. Ja siihen voi mennä kauan. Ja se vaatii asian käsittelyä, puhumallakin. Kyllä, minä olen pitkävihainen. Ihmiset elämässäni eivät tosin yleensä piittaa hittojakaan siitä, annanko anteeksi vai en, joten väliäkö hällä.
Jaa, mutta entä silloin, kun itse olen se, joka pyytää anteeksi? Yleensä olen hädissäni kuin eläin ja valmis tekemään melkein mitä tahansa. Silloin sanat rauhoittavat hetkeksi, mutta tunnustelen anteeksisaamisen todellisuutta pitkään - onko kaikki kunnossa, ovatko välit korjaantuneet, olenko tehnyt tarpeeksi vai liikaa? Osaan kyllä myös vilpillisen anteeksipyynnön silloin, kun en mielestäni ole oikeasti tehnyt mitään väärää. Sen tunnistaa sitten siitä, että en aloita tuota tunnusteluvaihetta ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti