Olen vähän allerginen Facebookissa usein vastaan tuleville aforismeille ja muille elämänohjeille, varsinkin niille, jotka on tällätty kukka- tai maisemakuvat päälle. Mietin, mitä ihmiset oikeastaan ajattelevat, kun jakavat sellaisen seinällään tai vaikkapa ostavat aforismillisen jääkaappimagneetin. Koskettaako ajatus heitä tosiaan syvällisesti? Tuntuuko se niin todelta ja oikealta, että se on jaettava kaikkien tuttujen kanssa? Kuvaako se heidän mielestään heidän omaa tilannettaan? Kenties kaikkia näitä lomittain ja vuoronperään. Lisäksi tietysti vielä ovat ironiset jaot, vaikka luulen, ettei niitä moni harrasta, koska hukkaanhan ironia kuitenkin menisi, ellei se sitten olisi aivan tolkuttoman ilmiselvää.
Tänään silmille hyppäsi jonkun jakama ajatelma, jossa sanottiin jollakin sanamuodoilla se perusajatus, että ei ole väliä sillä, mitä toiset ajattelevat sinusta, vaan sillä, mitä itse ajattelet itsestäsi. En olisi minä, jos en näkisi tätäkin lausetta mahdollisuutena sinisilmäiseen itsepetokseen. Jos nimittäin ihmisestä tuntuu siltä, että kaikki hänen kohtaamansa tyypit suuttuvat hänelle ennemmin tai myöhemmin, karttelevat tapaamisia tai jopa suoraan kertovat missä asioissa kyseinen ihminen heidän mielestään toimii väärin tai on muuten vain mulkvisti, niin Ehkä Kenties Mahdollisesti niitä tyyppejä kannattaisi vähän kuunnella! Itsekritiikki on siunattu asia, vaikka nykyään helposti saakin kuulla pelkkää "usko itseesi, älä piittaa muiden mielipiteistä" -sössöä. Jos aina vain päätyy ajattelemaan itsestään Hyvää ja Positiivista, vaikka muihin ihmisiin peilautuva todellisuus olisikin toista, niin tulee olleeksi melko sietämätön henkilö.
Itsensä tunteminen on vain aika helkkarin vaikeaa. Omia motiivejaan ainakin tulee kaunistelleeksi ihan automaattisesti. Jos puolisoni ärhentelee ja on lyhytpinnainen, haukun hänet siitä, mutta jos itse olen kärtty (usein), selittelen itselleni ja muille, että en mä mitään tarkoita, olen vain väsynyt/oli huono päivä/on PMS/mutku säkin viime vuonna tähän aikaan olit hankala. Itseään on siis helppo arvioida lempeästi ja muita ankarasti. Omaa merkitystään tulee toisaalta helposti ylikorostaneeksi. Varmasti se jotenkin johtuu minun sanomisistani tai tekemisistäni, että kaverini ei vastaa viesteihini tai naapuri kääntyy nopeasti poispäin, kun kohtaamme roskiskatoksella. Ehkä käytin väärää sanaa keskustelussa tai olin liian tyrkky.
Sanotaanhan sitä kauniisti, että ensin pitää arvostaa itseään, vasta sitten voi arvostaa muita ja kohdella heitä kunnioittavasti. Luonnollisesti ihmisen tärkein ja läheisin henkilö on loppujen lopuksi hän itse, ja aikuisuuteen kuuluu mielestäni senkin tajuaminen, että jokaisen tulee pitää huoli (myös) omista tarpeistaan, koska ketä muutakaan oma hyvinvointini samassa määrin kiinnostaisi? Siinä mielessä ehkä yksilön oma käsitys itsestään on se tärkein. Jotenkin olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että olisi järkevää kuunnella muiden ihmisten viestejä ja ajatuksia, sitä, mitä heillä on minulle tai sinulle viestitettävänä, suorin sanoin tai epäsuorin keinoin. Itsestään voi oppia tällöin myös sen järisyttävän asian, että koska ihmiskunta ei enimmäkseen kykene telepatiaan, toisten käsitys minusta itsestäni voi olla todella radikaalisti erilainen kuin omani.
Ja sitten tietysti vielä se, että lausuntojen suhteen täytyy myös harjoittaa vähän lähdekritiikkiä. Ei ole helppoa elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti