Puhelinsoitto maanantaiaamuna puoli yhdeksän aikaan tempaisi minut opettajan sijaiseksi yhteen kaupungin peruskouluista. Ei ollut aikaa jännittää, ensimmäinen tunti alkoi kymmeneltä.
Työ on työtä, ja tämä menee jokseenkin vanhasta muistista vaikkei kutsumusammattini olekaan. On toisaalta ilahduttavaa huomata, että jotain ammattitaitoa on sentään olemassa minullakin. Osaan edelleen olla ja toimia luokkatilanteessa, tulen ajatelleeksi oikeita asioita ja hoitaneeksi kaiken tarpeellisen. Perspektiivinikin on muuttunut konepajaseikkailujen aikana, en enää kiinnitä liikaa huomiota pikkuasioihin enkä ota itseäni kovin vakavasti.
Lapset ja nuoret ovat äänekkäitä! Kiviset portaikot kaikuvat korviasärkevästä älämölöstä, kun kello soi ja välitunti alkaa. Luokan volyymitasokaan ei aina ole kovin alhainen, mutta olen sijainen, en halua enkä jaksa vaatia totaalista hiljaisuutta kunhan hommat hoidetaan.
Kaksi päivää takana, kolme edessä. Kai tässä pinnalla pysytään. Improvisaatiotaito on jatkuvalla koetuksella, samoin ovenkahvapedagogiikka. Niille ohikulkeville lukijoille, joille viimeksimainittu termi ei ole tuttu, kerron ovenkahvapedagogiikan olevan sitä, kun tulevan tunnin tekemiset ja oppisisällöt suunnitellaan siinä vaiheessa kun käsi tarttuu luokkahuoneen ovenkahvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti