Työttömyys tänään

Kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen olen kehittynyt sille asteelle, jossa kaikesta seuraa syyllisyys. Aamulla puoliso toivotti töihin lähtiessään hauskaa päivää. Kuulin sen piikkinä: "tänne muija jää vain laiskottelemaan kun toiset raataa." Puoliso ei tarkoittanut sitä, sillä hän on oikeasti hyväntahtoinen eikä halua minun kieriskelevän työnhakutuskissani sentään ihan jatkuvasti. Minä vain kuulin repliikin niin.

Eihän ketään tai mitään yhteiskunnallista instituutiota oikeasti kiinnosta kenenkään yksittäisen henkilön työttömyys rahtuakaan. Sikäli voisin vallan hyvin olla vähän aikaa rauhassa: kukaan ei tule juuri minun ovelleni yrmyilemään, että mikset saatana osallistu ja tee maailmasta parempaa, mikset tienaa kunnon verotettavaa tuloa. 

Harteillani painaa eniten syyllisyys siitä, että en osallistu perheen elatukseen. Mikä oikeus minulla on olla tienaamatta? Puoliso on joutunut minua opiskeluaikanakin elättämään, kyllä hänen pitäisi siitä päästä jo pikkuhiljaa. Muut mahdolliset avuni eivät sentään riitä kompensoimaan minuun investoitua rahaa ja kuluttamaani ruokaa ja säänsuojaa. Laulussa sanottiin jo lapsuudessani: "Isällä on, äidillä on, kummallakin on työ..."

Minähän olen vieläpä itse syypää työttömyyteeni. Ihan itse menin ja sanoin, että nyt se on loppu. Itse valitsen myöskin sen, että en kenties ole aivan niin aktiivinen työnhakija kuin nykyajan ihanne olisi. Minähän toistaiseksi haen vain aukiolevia paikkoja sekä sijaisuuksia. Satunnaisin poikkeuksin tosin: olen myös laittanut muutamia avoimia hakemuksia soveliaille yrityksille. (Tässä välissä varmasti pitäisi ilmoittaa numerolla, montako hakemusta lähetän viikossa. En halua.) En hae sellaista työtä, jota en missään tapauksessa halua ja johon en mitenkään sovi. Vielä en ole niin hengenhädässä. En lähettele hakemuksia satunnaisesti hehtaaripyssyllä. Leipä ei ole loppumassa, en ole epätoivoinen. Vielä.

Vielä en sentään kadu sitä, että lopputilin otin. Muistan hyvin, miksi sen tein - en varsinaisesti "elääkseni unelmaani", kuten David Sobel Alternetin artikkelissa tänään, vaan pikemminkin elääkseni paremmin kuin hädintuskin siedettävästi. Silti hieman hirvittää, että olen sittenkin tehnyt työvoimapoliittisen itsemurhan. Samoin kuin yksittäisen ihmisen työttömyys ei sinänsä kiinnosta mitään instituutiota, ei yksittäisen tuikitavallisen ihmisen potentiaalilla ole mitään arvoa yrityksille. Huipputyyppejä siellä kaivataan.

***

Onnistun aina kuulostamaan katkeralta, tarkoitan niin katkeralta kuin se olisi elämäni koko sisältö. Ei se ole. Minulla on tällä hetkellä hyvä elämä. Olen peruspessimisti, olen epävarma, olen hankala, ristiriitainen, vaativa ja tarvitseva. Siitä huolimatta killun elämänvirrassa mukana. Olen olemassa ihan piruuttanikin.