Jutussa mainitaan, kuinka tiloilla on runsaasti töitä tarjolla ja kuinka omistajat tarvitsevat lisää käsipareja, jotta kaikki tulisi tehtyä. Ja sitten haastatellaan entistä metallimiestä, joka kertoo saavansa työstään palkkaa 9 euroa per päivä työttömyyskorvauksen lisäksi! Yhdeksän euroa! Työstä! Joka on tarpeellista työtä, tilan omistajan eli työnantajan mielestä jopa välttämätöntä. Ja jutun lopulla valitellaan sitten vielä sitä, että työttömien on välimatkojen takia vaikea kulkea maatiloille. No tottajumalauta on kun ei palkkaa makseta!
Mikä ihmeen työtön se sellainen on, joka tekee päivittäin hyödyllistä työtä maatilalla? En lakkaa hämmästelemästä, miten vähän nykysuomalaisia työssäkäyviä tuntuu häiritsevän se, että Suomeen ollaan näin selvästi, mitään salailematta, tekemässä kaksia työmarkkinoita. Ensin ovat ne oikeat työt ja sitten nämä tällaiset, joita alempien ihmisten, työttömien, pitää tehdä ilmeisesti kuntoutusmielessä, palkatta, pysyäkseen työvoimatoimiston (anteeksi, ELY-keskuksen) ja Kelan hyvissä kirjoissa. Ikään kuin työttömänä ollessaan olisi muuttunut jonkinlaiseksi vähäisemmäksi ihmiseksi, joka ei osaa tehdä työtä ja jonka pitää siksi olla kiitollinen mahdollisuudesta palkattomaan työhön.
Suurimmalla äänellä vastikkeellista työttömyysturvaa vaativat aina ne, joilla itsellään on ainakin omasta mielestään turvattu työpaikka ja asiat järjestyksessä työterveyshoitoineen kaikkineen. Että ei pitäisi saada ilmaiseksi rahaa! Pitäisi tehdä sen eteen jotain hyödyllistä yhteiskunnalle! Newsflash: Jos tekemätöntä työtä löytyy, siitä pitää saada palkkaa. Silloin se tulee tehdyksi. Jos taas tekemätöntä työtä ei löydy, eli työpaikkoja ei riitä kaikille, on ihmisarvoa alentavaa keksiä kaikenlaisia leikkityöpaikkoja.
Nykyään mediassa puhutaan varsin usein siihen sävyyn kuin suurimpia ongelmia yhteiskunnassamme olisi se, että nirsot työttömät eivät ota vastaan "mitä tahansa työtä"; tästähän Yle teki jonkinlaisen kyselyn/keskustelun jokin aika sitten. En voi tajuta, miten tuo voisi olla mikään päällimmäinen huoli. Avoimia työpaikkoja kun on ihan matemaattis-loogisesti ajatellen niin paljon vähemmän kuin työttömiä. Sitä paitsi ainakaan omalla kohdallani työn vastaanottaminen ei ole ollut ongelma, sillä mitäpä ottaisi vastaan, kun mitään ei ole hakemisesta huolimatta tarjottu. Kun asian ydin on pikemminkin siinä, että tyrkyttäytymisestä huolimatta ei kelpaa.
Hohhoijaa sentään tätä isänmaan menoa. Luin hiljattain uudelleen Maarit Verrosen dystopiaromaanin Karsintavaihe. Se on hätkähdyttävän ajankohtainen, nyt jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusvuonnaan 2008. Lukekaa. Herättää häiritseviä ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti