Katselin Linkediniä, päivitin profiiliani (ja deletoin saman tien päivityksen, koska se oli pieni ja kuulosti tyhmältä) ja lähetin muutamia "kaverikutsuja". Linkedinhän ehdottaa aina avuliaasti uusia yhteyksiä ihmisiin, joita mahdollisesti tunnen tai tiedän. Vilkuilin klikkaillessani heidän kuviaan ja titteleitään. Nuoria ja vanhoja, kauniita ja ei-kauniita, useimmat tekniikan tai liike-elämän aloilta, joukossa muutama humanisti ja freelance-toimittaja. Monen itseäni nuoremman tittelissä oli jo sana senior. Miten he ovat päässeet noihin asemiin? Miten se tehdään? Ovatko he kaikki olleet määrätietoisempia ja lahjakkaampia ja tehneet parempia valintoja kuin minä?
Hesarissa oli viime viikolla juttu huijarisyndroomasta otsikolla Oikeasti olen huono. Tämä artikkeli on saanut runsaahkosti vastakaikua facebook-kavereideni keskuudessa, ja useat ovat maininneet samastuneensa siihen ja tuntevansa huijari-ilmiön. Artikkelihan kertoo tietysti myös minusta, sillä erotuksella toki, että en ole mitenkään menestynyt eikä minun tarvitse varsinaisesti pelätä, että joku huomaisi minun olevan huono ja asemani horjuisi. Siis koska asemaa ei ole. Olen kuitenkin viettänyt paljon aikaa miettien, milloin muillekin kuin minulle paljastuu, että en ole hyvä missään enkä oikein edes sopiva täysivaltaiseksi aikuiseksi. On se kumma.
No, jos kerran monet muutkin tuntevat olevansa huijareita, niin siitähän sitä vasta turvallinen olo tulee - yhteiskuntaa pyörittää siis lauma ihmisiä, jotka eivät tunne osaavansa mitään! Apua.
Mutta yksi juttu tässä väkisinkin tulee mieleen. Miksi tunnen jatkuvaa syyllisyyttä asioista, joita en osaa ja töistä, joita en pystyisi tekemään? Enhän oikeastaan ole voinut työelämän varsitiellä oppia muita töitä kuin niitä joita olen tehnyt. Osaan ja pärjään (jotenkuten) niissä asioissa, jotka ovat tulleet eteen. Olen aina oppinut suurin piirtein kaikki asiat, joihin olen tosissani paneutunut ja jotka on ollut pakko oppia. En ole onnistunut määrätietoisuudessa enkä urasuunnittelussa, mutta olen kuitannut palkkani hyvin tehdystä työstä. Vissiin kai. Saanko olla vähän aikaa sillä lailla ihan pienesti tyytyväinen siihen? Lupaan etten ylpisty ja jatkan taas nöyränä milloin minkäkinlaisten työpaikkojen haeskelua. OK?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti