Wahlroos näemmä on taas kerran sitä mieltä, että suomalaiset tekevät liian vähän töitä, melkein yhtä vähän kuin norjalaiset. Minä olen luullut, että norjalaisilla menee hyvin ja he ovat tyytyväisiä elämäänsä, joten voisi ajatella, että työnteon vähäisyydestä koituu siunaustakin.
Ihmettelee sitä ihminen aina välillä, miksi työnteko ja etenkin kaikki voimat vievä raadanta on edelleen kunniassaan, suorastaan pyhää, meikäläisessä sielunmaisemassa. Eikä pidä käsittää väärin: minä uskon suomalaisten myyttiseen ahkeruuteen ja nöyryyteen siinä, missä joka-aamuiseen auringonnousuunkin (?); minä uskon siihen, että tämä maa on rakennettu kivisiä peltoja raivaamalla, välilevyt pullistellen ja verisuonet päästä katkeillen ja sitä rataa. Mutta kun nykyään tuntuu pikemminkin olevan niin, että työtä on vähemmän jaettavaksi, niin eikö sitä olisi viisasta jakaa tasaisemmin kaikille? Ei kai se mitenkään tavoiteltavaa ole, että ihmiset raatavat itsensä varhaiseen hautaan ja koko ainutkertainen elämä käytetään työhön? Meinaan kun tässä Euroopan kolkassa ei näinä historian aikoina ole pakko elää uudisraivaajana ja pienviljelijänä saadakseen oma henkilökohtainen pettuleipänsä suoraan kädestä suuhun, niin miksi sellaisesta pitäisi fantasioida ihmiselämän korkeimpana päämääränä? Onko työ sinänsä pyhää, riippumatta siitä, onko sillä järjellistä tulosta ja voisiko sen jakaa ja suunnitella paremmin? No, niinhän sitä laajalti ajatellaan, ainakin siitä päätellen, miten suuri osa kansaa äänekkäästi vaatii työttömiä pakkotöihin, vaikka sitten siirtämään kiviä kasasta toiseen ilman palkkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti