Huhhuh

Vaihteeksi rankempi astangajoogatunti. Eihän se meikäläisestä koskaan järin kevyeltä tunnu, mutta tänään oli kyllä mukana ekstraa. Aurinkotervehdyksen b-versiotakin tehtiin viisi kappaletta aiemman kolmen sijaan, ja jo niissä piti jonkin verran huohottaa naama punaisena. Liike ei pysähtynyt koko session aikana, joka väliin tehtiin väli-vinyasa (mitä sitäkään ei aiemmin ole ihan näin tiheästi harrastettu), ja hitaasta ja meditatiivisesta hengityksestä puhuttiin paljon. Ja minä läähätin aina kun suinkin ehdin.

Mietin, oliko tällä opettajalla jotenkin erilainen päivä kuin yleensä; hyvä vai huono, sitäkin on vaikea määritellä. No, joka tapauksessa pysyin joten kuten mukana ja pidin aika vähän ylimääräisiä huilaustaukoja, ja tunnin jälkeen seistessäni juomassa teetä reisilihakseni vapisivat uupumuksesta mutta mieli oli oudon riemukas. Mahtavaahan se oli kuitenkin.

Kotiin tultuani jouduin pesemään joogamattoni mäntysuovalla. Erehdyin myös lukemaan jotakin joogafoorumia. Siellä muutama muukin aloittelija valitteli samaa kuin minäkin aina: kun persaus painaa niin, että sitä ei jaksa nostaa käsiensä varaan. Vastineeksi kokeneet suosittelivat sitkeää astangan treenaamista, kuusi kertaa viikossa, eikä mitään variaatioita vaan pyrkimystä tekemään liikkeet aina oikein. Minua alkoi väsyttää, sillä yksi syy, miksi olen nauttinut joogasta on juuri se armeliaisuus, johon olen tällä joogakoululla törmännyt. Että kuunnellaan omaa kehoa ja jos jonain päivänä ei jokin liike tunnu hyvältä, varioidaan tai tehdään muuten kevyesti. Tällä reseptillä olen tähän asti mennyt ja siinä ajattelin kyllä pysyäkin, sillä näin homma tuntuu hyvältä eikä paineita juurikaan tule (kuin ajoittain).

En varmaankaan tule ihan äkkiä, jos koskaan, etenemään astangassa alkeiskurssilta mihinkään, mutta hitot siitä.