Aloitetaanpa nyt sen tunnustamisella, että pelkään korkeita paikkoja enkä pidä hisseistä. Olen ylipäätään aina ollut hyvin altis paniikin tunteille ja hyperventilaatiolle paikoissa, joista ei pääse omin avuin pois. Korkeissa paikoissa alan ajatella hyppäämistä. Lapsena karttelin hissejä hyvinkin uskollisesti; kun isovanhempani aikanaan muuttivat kerrostalon seitsemänteen kerrokseen, vaari lahjoi minut Mikki Hiiri -kynänteroittimella, jotta suostuisin kulkemaan mummolaan hissillä eikä vaarin tarvitsisi nousta portaita kanssani. Muistaakseni lahjonta tehosi joksikin aikaa, mutta melko pian minun annettiin tulla omia aikojani portaita pitkin.
Kun tätä taustaa vasten katsoo, olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni tänään: kävin hotelli Tornin sky barissa ja näköalaterassilla, 25. kerroksessa. Ideakin oli omani. Silläkin oli varmasti jotain tekemistä kevätaurinkoisen sään kanssa.
Hissi ylöspäin oli melko heikko alku tälle kokeilulle: päädyimme hisseistä siihen, joka kulkee ulkosyrjää pitkin ja jossa on näköalaikkunat. Hississä oli luonnollisesti muutakin väkeä kuin minä ja puoliso, joten vaikuttaakseni vähemmän omituiselta käännyin kasvot seinään päin ja olin hyvin hiljaa.
25. kerroksessa oli ensin vastassa baari. Siellä ei ollut kovin pelottavaa koko seinän kokoisista ikkunoista huolimatta, mutta enpä tiedä kykenisinkö syömään tahi juomaan siellä mitään. Katselimme rauhassa Näsijärvelle päin hetken, mutta terassillehan sitä piti tietysti vielä mennä - the ultimate test. Luojan kiitos terassillakin oli ylös asti ulottuvat lasiseinät.
Halusin valokuvan todisteeksi käynnistä, ja sopivan kuvakulman etsiminen kesti kauan, sillä aurinko paistoi aina suoraan kännykän kameraan tai sitten jäimme palkkien varjon alle. Lopulta kuva saatiin otettua idänpuoleisella seinustalla. Tässä vaiheessa huomasin pikaisella silmäyksellä, että terassin kattokin oli lasia. Se oli minulle siltä erää liikaa. En tiedä, mikä juju siinä on, mutta eniten minua huimaa ja pelottaa korkeilla paikoilla silloin, jos sieltä näkee liian selvästi ylöspäin taivaan avaruuden. Kerrostalojen parvekkeillakin vältän visusti katsomasta ylös. Lasikaton takia jouduin sanomaan puolisolle, että minun olisi pakko mennä pois näköalaterassilta, ja siihen itseniylittämisretkeni sitten päättyi.
Kotona katsoin ottamaamme valokuvaa. Kuvasta näkee selvästi, että leukani on jäykkänä pelosta.
Mutta voisin ehkä mennä uudelleen. Ehkä. Pimeän aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti