Olen melko kaukana kotoa. Täällä on puoli metriä lunta ja hiihtolatuja valittavaksi asti. Huoneestani näkyisi järvelle, jos juuri ikkunan kohdalla ei kasvaisi kahta rotevaa mäntyä.
Nukuin huonosti - kaikkiin vaivoihin maisemanvaihdos ei sentään auta - mutta hiihdin aika hyvin ja meditatiivisesti. Ladulla oli sopivasti mäkiä, sekä ylöspäin että alaspäin suuntautuvia, ja kun vielä paluumatkalla hiihdin samaa reittiä, sain nauttia ne kaikki kahdella eri tavalla. Poikkesin ohimennen ladun varrella olevaan puotiin toiveissani huulirasvan ostaminen. Kysyin, löytyisikö rasvaa, johon myyjä totesi olkansa yli että pöydällä laatikossa. Puoti oli niin tupaten täynnä tavaraa, että minulta meni hyvinkin viisi minuuttia, ennen kuin havaitsin, millä pöydällä ja missä laatikossa. Suurimman osan ajasta myyjä katseli päältä. Olin ainoa asiakas. Koska myyjää ei tuntunut kiinnostavan, ja koska ainoat tarjolla olevat huulirasvat maksoivat 90 senttiä enemmän kuin mitä minulla oli hiihtohousujen taskussa, kävelin ulos ostamatta mitään.
Vietän siestaa. On tavattoman hiljaista, vain jääkaapin hurina kuuluu. Ulkona on rauhoittavan harmaata ja talvista; oloni on tyytyväinen kuin laiskalla kissalla. Muistelen lounaaksi syömääni keittoa, joka hämmentävää kyllä maistui soseutetulta kinkkupizzalta.
Aina, kun olen jossain reissussa yksin, vallalla on sama ilmiö: vaikka olisin etukäteen kuinka kaivannut yksinäisyyttä ja riippumattomuutta ja vaikka kuinka siitä nauttisin, niin iltaisin minulla on niin ikävä kotoväkeäni, että mietin, miksi ylipäätään lähdin. Päivät menevät ratevasti ja lillun onnellisessa yksinäisyydessä kuin kala vedessä, ja ajatus lentää tai sitten ei. Illat ovat kaipauksen aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti