Katselin tässä päivänä muutamana hervantalaista maisemaa tuulisena iltana. Kuudennesta kerroksesta näki kattoja ja taivasta, lokkeja ja puunlatvoja. Ihmisiä ei paljon ollut havaittavissa, vaikka seinän takaa kuuluikin jonkun kiroilua.
Siinä kevätillan äärellä muotoilin sanoiksi sen, mitä olen tuossa viikon varrella ajatellut: elämäni on tällä hetkellä melko lailla vailla suurempaa suuntaa ja päämäärää, pikemminkin monet asiat ovat sekaisin ja olen tilanteissa, joissa en olisi kymmenen vuotta sitten voinut kuvitellakaan olevani. Kaikesta tästä huolimatta olen enemmän minä kuin vielä koskaan ennen. Olen tietoisesti sitä mitä olen. Pidän itsestäni enemmän, jos nyt en kuitenkaan vielä kovin paljon. Pelkään monia asioita, mutta en itseäni. Tunnen ja tunnustan heikkouteni ainakin vähän paremmin kuin ennen.
Täytän tänä vuonna neljäkymmentä. Olen asunut Tampereella siitä kaksikymmentä vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti