Vietin yön kovin väkivaltaisissa painajaisissa. Maanantaiaamun astangajooga kuitenkin palautti kulahtaneeseen kroppaani taas ilon siitä, että olen elossa, hengitän ja jäsenetkin taipuvat sentään johonkin. Tunnilla oli jälleen muutamia harrastajia, jotka hyvinkin kevyen näköisesti ponnahtivat päälläseisontaan heti, kun ohjaaja siihen vähän viittasikin. Omalta kohdaltani pidän toistaiseksi mahdottomana, että ahterini nousisi lattiasta moisella tavalla - minun voimillani ei nosteta 70-kiloista olemusta edes risti-istunnassa käsien varaan, kuten astangasession lopuksi ilmeisesti aina tehdään. Vaan viispä siitä! Kenties kymmenen vuoden harrastamisen jälkeen. Sikäli kun olen vielä elossa.
Kaupungilla näin ohimennen erään tuttuni. Hän oli tyylikkäästi pukeutunut ja kaikin puolin kauniin ja laitetun näköinen, kuin ainakin virkanainen lounastauollaan. Minulla oli jalassa toppahousut ja kuomasaappaat sekä ylläni lukuisia itsetehtyjä villa-asusteita, jotka eivät sopineet toisiinsa. Olimme kuin stailausohjelman ennen ja jälkeen -kuvat, paitsi että minä seitsemisen vuotta tätä tuttuani vanhempana olin kronologisessa mielessä se jälkeen-versio.
Heräsin bussimatkalla huomaamaan, miten ratkaiseva merkitys kirkkaalla säällä ja lumella on: kaupunkihan onkin kaunis! Pääkirjaston kupukin oli kuin taivaisiin kurkottava valkoinen, auringon hellimä tissi. Näsijärvi näytti olevan jonkinmoisessa jäässä, paitsi lahden pohjukasta. Tulin kotiin ja viskasin espresson voimalla täkit ja tyynyt pakkaseen raikastumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti