Ylen sivuilla on juttua henkisestä kodista, siis siitä, miten sivuston lukijat ovat kyselyssä kuvanneet niitä Suomen seutuja, joilta ovat lähtöisin tai jotka he muuten mieltävät henkiseksi kodikseen. Moni tuntuu asuvan jossain aivan muualla kuin siellä, minne tuntee kuuluvansa. Loppupuolella tosin mainitaan, että vastanneet ovat myös muistaneet sen tosiasian, että se sielunmaisema, joka heille synnyinseuduistaan on kuvaksi mieleen jäänyt, on luultavasti jo aikaa mennyt, jos sitä on koskaan ollutkaan.
Nuorempana ajattelin, että minulla on sielunmaisema. Se tuntui olevan lapsuudenkotini viereinen metsikkö ja sen takana avautuva pienen ja matalan järven ranta; siis alue, jolla vietin suurimman osan aikaani alle kymmenvuotiaana. Näissä mielikuvissani oli yleensä aina kesä ja kaunis, aurinkoinen ilma, tai sitten selkeä talvi runsaine kinoksineen. (Tämän ilmiön mainitsee myös tuo Ylen juttu.)
Konkreettisessa mielessä tuota maisemaa ei enää ole. Metsikkö on hakattu omakotitaloalueen tieltä, ranta raivattu kunnan venelaituriksi verkkoaitoineen. Eikä se metsä niin iso edes ollut, kun aluetta nyt katsoo, kun se on lohkottu tonteiksi. Minä vain olin silloin pieni. En enää helli muistojani lapsuuden maisemista mitenkään kovin haikeasti, ne ovat lähinnä kiiltokuvia, joita joskus unta odotellessani katselen. Se, miksi tuo puolikuvitteellinen sielunmaisemani tuntui (tuntuu) joskus niin ideaaliselta, liittyy lapsen näkökulmaan. Koin oloni turvalliseksi, koska ympärillä oli aikuisia, jotka tekivät ympäristöstä lapselle turvallisen. Minusta pidettiin huolta. Oli minun vuoroni alenevassa polvessa olla se, josta huolehditaan, koska vanhempani ja isovanhempani olivat jo oman vuoronsa käyttäneet.
Lapsuuden pienet ympyrät ja tunne siitä, että jos en itse osaakaan, niin aikuiset auttavat, ovat se, mitä niin sanottua sielunmaisemaani ajatellessani kaipaan. Ja sitähän ei takaisin saa, joten kaiho on turhaa. Siksikään en muuttaisi takaisin pohjoiseen Kymenlaaksoon - minä en ole enää lapsi, en likimainkaan sama ihminen kuin sieltä lähtiessäni, eikä seudussa ole oikeastaan mitään muuta ikävöitävää kuin aikaa sitten kadonnut lapsuuden luottavainen maailmankuva. Koti on Tampereella. Henkinen koti taas on sisälläni, sitä ei tarvitse etsiä. Riittää, että kääntää katseensa sisäänpäin ja hieman kurkottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti