Voin hyvin uskoa, että säännöllinen liikunta auttaa lievän masennuksen oireisiin (muttei välttämättä syihin). Eikö siitä nyt ole ollut jo aiemminkin näyttöä? Se, mikä minua vituttaa, anteeksi sana, on oletus siitä, että liikunta tuntuu kaikkien mielestä hyvältä ja siksi on niin tehokasta. Minä en mitenkään jaksa uskoa, että masennus paranisi sellaisella liikunnalla, jota inhoaa koko ajan ja suorittaa sen pakosta, muiden tai itsensä patistamana. Ei urheilusta ole pakko pitää. Eivät kaikki pidä. Että minua ärsyttää myös tuo kommenttiosio Hesarissa, sillä siellä ovat valloillaan kaikki fitnesspirut. Ne, jotka huutavat koko maailmalle, että jos vain pitää itsestään oikeilla tavoilla huolta, masennus ei ikinä iske, eikä mikään muukaan sairaus.
Ja kaksi ja puoli tuntia viikossa? Ainoa asia, joka minulle tästä selkeästä aikarajasta tulee mieleen, on se, miten lannistava ja ahdistava se voi ihmisen mielestä olla. Masentuneena sitä saattaa ihminen tuntea itsensä aivan totaalisen huonoksi, riittämättömäksi, vääränlaiseksi ja kykenemättömäksi. Siihen tilanteeseen heitettynä tällainen rima tuottaisi ainakin minulle vain lisää samaa tunnetta. Että pitäisi liikkua noin paljon, mutta tällä viikolla jaksoin vain 20 minuuttia, olen siis tässäkin asiassa kelvoton ja surkea, enkä kykene itseänikään korjaamaan.
Eihän kaunokirjallisuuden lukeminenkaan ole kaikista elähdyttävää eikä mukavaa eikä luonteva osa arkielämää. Mitä, jos sitä tarjottaisiin lääkkeeksi kaikkiin vaivoihin? Ja kun vaivainen ei kykene sitä säännölliseen ohjelmaansa sisällyttämään, syyllistettäisiin, että helppo itseparannuskeino olisi ulottuvillasi, mutta et edes yritä? Niin että mitäs sitten?
***
En pääse hiihtämään tänä viikonloppuna. En tiedä, uskallanko mennä joogaankaan. Minulla on helvetinmoisen inhottava yskä ja kiristystä rintakehässä. Äh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti