Kahvin nuuskimista siis. Katselua: väri on maitokahvinruskea, miten yllättävää. Lisää määrätietoista sekoittelua, jotta sokeripala sulaisi. Kahvi tuoksuu. Keittiössä haisee myös palaneelle, koska mutteripannusta kiehahti melkoinen loraus hellalle. Kahvia suuhun. Sopivan kuumaa, sopivan makeaa. Puruja tuntuu menneen sekaan, siilautuvat hampaisiin. Sitten torttu käteen. Rasvainen ja pehmeä sormituntuma. Tuoksu rasvainen ja luumuinen. Suutuntuma rasvainen ja sokerinen, unelmanlehtevä, sopivan taikinainenkin. Ihanasti mössäytyy suussa. Kahvia perään. Toinen torttu, pieni suupala kerrallaan, mainitsinko jo, että rasvainen? Kahvia väliin. Ikkunasta vetää, reisiä palelee. Ulkona jonkun auto valittaa haikeasti iu iu iu iu, eikä käynnisty. Pyykkikone kuulostaa haluavan ulos kävelylle. Loput kahvit. Puruja suussa entistä enemmän. Sokeripalan jämät jäävät kupin pohjaan.
No, oli kai se ihan kivaa noinkin.
***
Näin viime kesänä otetun valokuvan itsestäni ja siskostani. Minun oli hetken aikaa vaikea olla varma, kumpi kuvan blondeista olin minä ja kumpi sisko. Ällistyttävää. Mehän olemme toki aivan erinäköiset. Paitsi että molemmilla on samantapaiset silmälasit, iso nenänkolvi, samalla lailla ryppyinen otsa, jakaus samalla puolella päätä, samalla lailla ylituuheat kulmakarvat, samanlaiset nelikulmaiset leukaperät. Mutta siis muuten toki aivan erinäköiset. Sisko on nimittäin kolme senttiä pidempi ja hänen silmänsä ovat siniset, minun kukertavat, ts. epämääräisen ruskeat. Niin että tietenkin olemme aivan erinäköiset, eikä meistä millään huomaa, että olemme sisaruksia...
En nyt sitten viitsi edes alkaa ajatella sitä, että me molemmat näytämme hyvin samalta kuin äitimme näytti 25 vuotta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti