Kävin yksinäni elokuvissa. Olen nähnyt kovasti kehuttavan filmiä 45 vuotta, ja kyllähän sen nyt katsoi. Vallankin, kun pitää ylipäätään lähes kaikesta englantilaisesta. Olen kyllä kuullut tästä elokuvasta mainittavan senkin, että katsoja ajattelee lopussa "mikä sitä muijaa oikein vaivaa", mutta minä en ajatellut niin. Minusta elokuva kertoi aivan pätevästi siitä, kun jokin asia vaivaa tavattomasti ja saa katsomaan kaikkea mennyttäkin uudelta kantilta, mutta tietää, että ei oikeastaan ole järkevää ja kohtuullista ottaa asiaa esille. Kun vaivaava asia on olemassa, kuin kivensiru ajatuksien myllyssä, ja sitä on pakko ajatella, vaikka se olisi kuinka pikkumaista.
Päähenkilöt olivat hyvin uskottavia vanhanpuoleisena avioparina. Sekä olemukseltaan että vuorovaikutukseltaan. Aviomies etenkin sai sympatiani puolelleen - sellainen hieman höpsön vaikutelman antava, vaimonsa huolehdittavaksi jättäytyvä kumara sänkileuka, jossa kuitenkin on teräksinen ja suorapuheinen vivahteensa.
Taas kyllä harmitti elokuvateatterissa se, että en ole enää sillä tavalla innostuva kuin nuorena. Kun eivät nuo leffat enää tempaise mukaansa. Omia asioitani ajattelin melkein koko ajan tausta-ajona, enkä eläytynyt. Hitto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti