Koska joogaaminen jäi loppuvuonna 2015 hyvin vähiin, yritän nyt ottaa vahingon takaisin. On kuitenkin parempi varmaankin aloittaa vähän hillitymmin, koska olen jumissa joka paikasta, fyysisesti siis tällä kertaa (ja edelleen myös henkisesti, joojoo). Hathajoogaa siis, tällä viikolla kahtena päivänä. Oli lempeää. Aiemmin pidin hathatunteja tylsinä, koska ajatukset ehtivät harhailla liikaa hidastempoisessa ja meditatiivisessa tahdissa. Nyt sillä ei tunnu olevan väliä. Mieleni harhailee joka tapauksessa ja olen väliaikaisesti tottunut siihen, joten se voi yhtä hyvin harhailla samalla kun varovasti herättelen niveliäni ja lihaksiani.
Huomasin, että pitkästä aikaa pelkkä joogasaliin meno ja matolle asettuminen riitti jonkinlaisen rauhoittumisen ja hyvänolontunteen aikaansaamiseen, kuin Pavlovin koiralla. Salissa ei ollut edes kylmä, päin vastoin vieressäni hehkuttavan patterin ansiosta minun oli hyvin lämmin. Hymisimme ommmmmmm ja maailman lempeä-äänisin ohjaaja kuljetti meidät harjoituksen läpi. Hatha-tasapainosta hän aina puhuu - tasapainosta tekemisen ja ei-tekemisen välillä. Luulen, että tänään ymmärsin, mistä siinä on kyse.
Mutta hymyilemään hymyilemisen vuoksi en välttämättä suostu, vaikka ohjaaja siitä aina muistuttaa. Koska kuulemma elämä on aivan liian lyhyt mököttämiseen. Minun tekisi mieli huudahtaa hänelle takarivistä, että ainakaan minä en mökötä, vaikka en hymyilisikään - minulla vain on tällainen naama ja minkäpä sille voin. Tekemällä tehty hymy ei tunnu minusta hyvältä, se päinvastoin häiritsee joogasta nauttimista. Hymyilen silloin kun oikeasti hymyilyttää. Niin.
Voi olla, että loppuviikosta palaan myös astangan pariin. Takareiteni ovat tauon aikana ottaneet takapakkia ja kiristyneet, niitä saanee työstää pitkälle kevääseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti