Yksi netissä heitetty repliikki laukaisi ajatuksen, jota olen jollakin aivolohkolla kehitellyt jo pitkään. Ei se tietenkään mitään omaperäistä ole, mikäpä tässä maailmassa olisikaan omaperäistä enää, mutta silti asia, joka jäsentää maailmankuvaani.
Mietin nimittäin, että yksi seikka, joka tekee ihmisestä minulle läheisen, on se, että hän hyväksyy minun totuuteni. Olkoon tämä ihminen sitten ystävä, rakastettu tai puoliso, osaan luottaa häneen vain, jos minulla on näyttöä siitä, että hän "on minun puolellani". Selevennetäänpä: Ihmiselle on tärkeää tulla kuulluksi ja myös tuntea tulevansa kuulluksi. Olennaista on kuitenkin myös se, että toinen uskoo, että se mitä hänelle luottamuksellisesti sanon, on minun kokemukseni mukaan totta. Että toinen kuulee oman ääneni, siinä määrin kuin pystyn sen välittämään, eikä vähättele tai suoraa päätä tyrmää kokemustani jostain asiasta. Tällä en suinkaan tarkoita kritiikittömyyttä tai sokeutta, tai sitä, että olisi oltava valmis hyväksymään mahdollisesti harhainen käsitys todellisuudesta. Yksityisesti ystävä/rakastettu/puoliso saa ajatella totuudestani mitä vain (tietysti olisi hyvä, jos hän yksityisestikin sitä totena pitäisi) - kunhan tilanteessa, jossa tarvitsen tukea, hän olisi puolellani, uskoisi minun versioni ja minun totuuteni. Niin pääsisin helpommin esim. mahdollisen tunnekuohun yli ja olisin valmiimpi etsimään rationaalisia ratkaisuja tai näkemään muiden käsityksiä asiasta. Tuntisin, että minulla on oikeus kokea niinkuin koen, jonka jälkeen olisi helpompi siirtyä kokemuksesta eteenpäin ja järjellisemmälle tasolle.
Joissain tilanteissa läpeensä rationaalisen objektiivisuuden yritys ei vain palvele tarkoitustaan. Joskus on vain valittava puolensa. Jos henkilö vaikkapa kamppailee itselleen tärkeän kriisin kanssa, kaikkein hyödyllisin vaihtoehto ei välttämättä ole esittää vuokaaviota siitä, miksi kyseisen henkilön ajatusprosessi on väärä ja miksi kannattaisi vain ajatella eri tavalla. Puhumattakaan siitä, että henkilön esiin tuoma ajatusprosessi vain torpattaisiin ja tuotaisiin esiin kyseisen ajattelun periaatteellinen huonous: "Miksi tunnet niin? Lakkaa tuntemasta niin!"
Ne harvat ihmiset, jotka ovat minulle aidosti läheisiä ja joille perustellusti uskallan paljastaa synkkyyteni, epävarmuuteni, tietämättömyyteni ja muutkin lukuisat huonot puoleni, ovat myös niitä, joiden kanssa koen, että he luottavat minun totuuteeni. Heidän kanssaan saa tuntea niin kuin tuntee. Siitä on aina hyvä jatkaa eteenpäin ja analysoida omia, usein haitallisia, ajatusmallejaan. Tämä pätee kyllä toisinkin päin, ehkä vähän turhan emotionaalisestikin: jos välitän jostain ihmisestä, olen usein fanaattisesti hänen puolellaan. Kun puoliso ei tullut valituksi virkaan, johon hakemiseen oli vuosikausia valmistautunut, välitön reaktioni oli käydä sanomassa valitsijoille pari valittua sanaa (ja ehkä myös huidella heitä jollain astalolla). Toisaalta olen omien reaktioideni perusteella mielestäni kyennyt parantamaan sitä, miten kohtaan toiset ihmiset: olen parempi kuuntelija ja kykenen jo melko usein välttämään opettavaisen rationaalisten parannusehdotusten esittämistä heti kättelyssä. No, tästä omahyväisestä lausumasta jokunen lukijoista voi olla eri mieltä. Yritän kuitenkin edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti