Olen parin viime viikon kuluessa lueskellut kaikenlaista, soopaa ja ei-soopaa, ja huvikseni mainitsen tässä muutamia listalla olleita.
Töissä taukolukemisena on ollut Ville Virtasen Hevosen taju. Alku oli aika takkuinen, kirja ei tuntunut pääsevän käyntiin kovin nopeasti, ja ehdin jo miettiä jättäisinkö kesken. Sitten yks kaks juoni sekä kieli ponkaisivat lentoon. Varsinkin tuhlailevan rönsyilevä, melkein anarkistinen kielenkäyttö ansaitsee Hevosen tajussa erityismaininnan. Ja miten kauniisti hevosista voikaan kirjoittaa! Ja ihmisistä myös. Jotkut ovat niin monilahjakkaita, Ville Virtanen kun on paitsi näyttelijä ja kirjailija myös kilparatsastaja, ainakin oli nuoruudessaan. Huokaus. Mainio kirja.
Aloitin jostain kirjablogista bongaamaani Jojo Moyesin rakkausromaania Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Luin noin sivulle 75 jonka jälkeen tajusin, että henkilöt eivät kiinnosta minua, kirja tuntuu puisevalta eikä rakkausrintamallakaan tunnu hetimiten tapahtuvan mitään. Jätin kesken. Kirjan nimi on ärsyttävän huono ja pitkä, miten ihmeessä tuollainen on laitettukin.
Hilkka Ravilolta oli ilmestynyt uusi romaani nimeltä Terhi. Luin sen läpi silkasta kiinnostuksesta kirjailijaa kohtaan, ja koska vanhastaan tiesin, että Ravilolla on taito kirjoittaa inhottavan ihania henkilöitä ja lopettaa romaaninsa hyvinkin nasevasti. Tämä oli kyllä hukkaan heitettyä lukuaikaa. Kirja oli päämäärätön, en oikein ymmärtänyt mikä ketäkin henkilöä motivoi ja mitä juonen olisi tarkoitus tuoda esiin. Ravilo on sentään kirjoittanut ihan kelpo kirjoja aiemminkin, ja yhden erittäin hyvänkin, nimittäin Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Jos tätä blogia sattuu lukemaan joku, joka ei tuota opusta ole vielä lukenut, niin voin suositella.
Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies oli oikean mittainen sisältöönsä nähden, se sanottakoon. Ei siis liian pitkä ja perinpohjainen, ei myöskään liian lyhyt ja pinnallinen. Ja kieltämättä teos on varsin kiehtova - minussa asuu se pieni tirkistelijä, joka mielellään lukee elämäkertoja, muistelmia ja "paljastuskirjoja". Rajala antaa Katri Helenasta melko vähän mairittelevan kuvan korostaen kautta linjan sitä, että Rajalan ja Katri Helenan liitossa oli kyse lukeneen älykön sekä vähemmän sivistyneen, huuhaa-taipuvaisen viihdeihmisen suhteesta. Toki hän kertoo ex-vaimostaan paljon mukaviakin asioita, eikä toisaalta säästä itseäänkään, mutta jälkimaku oli silti hieman paha, Rajala tulee olleeksi vähän ilkeä.
Lisäksi olen lukenut Naomi Wolfin kirjan Vagina: A New Biography, ja oppinutkin siitä jotain mitä en aiemmin tiennyt; edelleen kesken on Sam Harrisin Moraalinen maisema: miten tiede määrittää inhimilliset arvot, josta myös toivon oppivani jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti