Olen muutamista elämääni hyvinkin läheisesti sivuavista asioista niin vihainen, että huutelen rumia edessä hidasteleville autoille ajaessani. Tullessani tyhjään kotiin puhun ja rähisen kovaan ääneen osoittaen sanani kiukkuni kohteille, vaikka he ovat matkojen päässä, ehkä jopa toisissa kaupungeissa. Kiukku ja pohjaton uupumus purkautuvat kovin helposti vollotukseksi, enkä nyt millään viitsisi, nenäkin menisi vain tukkoon. Rauhoitun siis parhaani mukaan ja laitan läskisoosia tulelle.
Asia, jonka olen tiennyt kauan, mutta en aina sitä aktiivisesti tajua ja muista: muut ihmiset eivät ajattele minua samalla lailla kuin minä heitä. Tarkoitan, että minulla on liiallinen taipumus olla tunne-elämän ilmapuntari läheisilleni. Varsinkin negatiiviseen suuntaan - jos joku lähellä olevista on suuttunut tai surullinen, se rassaa minua kuin asia olisi omaa syytäni. Ja varsinkin, jos minulla on syytä ajatella, että asia todella on minun syytäni. Olen oikein hyvä liioittelemaan omaa vaikutusvaltaani toisten tunne-elämään ja se on naurettavaa. En myöskään millään jaksa kestää sitä, että joku on minulle vihainen, vaan päädyn aina matelemaan ja pyytelemään anteeksi, vaikka en olisikaan yksin syyllinen. Mutta haloo, nainen! Aina unohtuu, että ketään muuta ei kiinnosta samalla tavalla minun tunne-elämäni. Minun pitää ensinnäkin oppia vielä paremmin avaamaan suuni, jos jotain tarvetta avaamiseen on (ja sitäkin pitää vakavasti harkita, eivät ihmiset jaksa kuunnella) ja toiseksi oppia muistamaan se, että jokainen on oman itsensä lähin ihminen. Koska kukaan muu ei voi tietää miltä tuntuu elää juuri tämän mielen ja olemuksen kanssa, kaikki epämääräiset ajatusnurkkaukset mukaanlukien, olen viime kädessä itse oman itseni ainoa suojelija ja koossapitäjä. Oman elämäni tärkein ihminen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti