Jokin solmu on auennut ja hengitys tuntuu kevyemmältä. Keskustelin eilen pitkällisesti puolison kanssa mahdollisista tienhaaroista ja vaihtoehdoista työurallani. Hän on puolellani ja uskoo, että todella tarvitsen muutoksen. Jo pelkästään tämä helpottaa minua. Olen nyt tehnyt työpaikkani suhteen "semipäätöksen", kuten puoliso sitä kutsui. Ja kas: melkein taas uskon, että minulla on tulevaisuus. (Pessimistinen minä ei usko tämän fiiliksen kestävyyteen, mutta kyllä sekin puoli minusta taas ääneen pääsee, olkoon nyt tämä parempi puoli päälle päin.)
Kaksi työkaveria esitteli minulle kravattisolmunsitomistaitojaan nosturinliinoilla. Otin kännykällä kuvan heistä; he poseeraavat hymyssä suin nosturinliinat kaulaan solmittuna ja ovat hymyistä huolimatta lähinnä sen näköisiä, kuin olisivat menossa hirttäytymään.
Olen olevinani niin aikuinen, pärjäävä ja tasavertaista parisuhdetta kannattava feministi, joka tekee oman osansa ja vetää rekeä yhtä suurella voimalla kuin puolisonsa. Silti minusta on välillä suunnattoman ihanaa ja turvallista, jos minusta pidetään huolta. Välillä kaipaan tunnetta siitä, että ei ole pakko pärjätä yksin, vaan joku on tarvittaessa valmis metsästämään mammutin, jotta minulla olisi syötävää. En ole ansainnut sellaista huolenpitoa, mutta se tuntuu vaaleanpunaiselta untuvapeitolta sielun ympärillä.
Rupesin lukemaan uudelleen Jasper Fforden mainiota Thursday Next -nimisestä kirjallisuusetsivästä kertovaa sarjaa; nyt on meneillään vasta ensimmäinen osa The Eyre Affair. Thursdayn maailma on rinnakkaistodellisuus, jossa ihmiset harrastavat kirjallisuutta ja kulttuuria vastaavassa määrin kuin meidän todellisuudessamme harrastetaan urheilua ja elokuvia. Tämän postauksen otsikko tuli mieleen juuri The Eyre Affairista, jossa Thursday menee katsomaan Shakespearen näytelmää Richard III, ja näytelmää esitetään kuten meidän päivinämme The Rocky Horror Picture Showta. Näyttelijät valitaan yleisön joukosta, yleisö huutelee repliikkien väliin ("When is the winter of our discontent?", jolloin näyttelijä aloittaa kuuluisan repliikkinsä: "Now is the winter of our discontent...") ja katsojat saattavat myös pukeutua näytelmän henkilöiksi. Fforden luomassa rinnakkaistodellisuudessa on myös muunmuassa Will-Speak -kolikkoautomaatteja, joista saa kolikolla pienen annoksen jotakin Shakespearen tekstiä mekaanisen nuken esittämänä. Ei ehkä olisi hassumpaa elää sellaisessa maailmassa. Thursday-kirjat ovat paikoin hillittömän hauskoja, mutta yksi juttu minua niissä aina harmittaa. Vaan sepä onkin toisen päivän tarina se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti