Rannikolla

Tyttäret kaikkosivat taas extreme-olosuhteisiin koko pääsiäiseksi. Olin jo etukäteen äidillisen huolissani siitä, palelevatko he teltassa öisin, osaavatko he pakata tarpeeksi kuivia ja lämpimiä vaatteita (eivät, kuten sittemmin kävi ilmi) ja miten he jaksavat taas tiistaina herätä kouluun nukuttuaan juuri niin vähän kuin partioreissuilla yleensä nukutaan.

Koska oli joutilasta aikaa ja koska emme olleet koskaan käyneet Raumalla, lähdimme käymään Raumalla. Kaupunki oli pitkäperjantaisen hiljainen ja mukulakivikaduilla näkyi ihmisiä hyvin harvakseltaan. Se saattoi johtua osittain siitä, että satuimme paikalle samaan aikaan, kun Lukko pelasi Tapparaa vastaan. Raumalla paikallisen lätkäjoukkueen kannatus oli hämmästyttävän näkyvää: lähes jokaisen liikkeen ikkunassa oli #tiedän2015 -juliste (emme tietenkään manselaisina olleet moisesta teemasta aiemmin kuulleetkaan) ja lyhtypylväisiin ja ovenkahvoihin oli kiedottu sinikeltaiset muovinauhat. Mietimme, olisimmeko saaneet ravintolassa turpaan, jos jommalla kummalla meistä olisi ollut Tappara-kaulahuivi. 

Tamperelaisuus ei onneksi näy naamasta eikä meillä kummallakaan edes kuulu puheesta. Löysimme Vanhan Rauman sokkelosta ravintolan, joka oli ehkä tyyris mutta jonka ruoka oli erinomaista. Tungosta ei ollut ja palvelu oli tyylikästä. 

Lämpötilat eivät suosineet visiittiämme ja nenäni on vielä tänäänkin kylmästä punainen. Kävelimme silti urheasti ristiin rastiin Vanhan Rauman alueen. Kuvittelin itseäni asumaan milloin mihinkin herttaiseen puutalopihapiiriin. Alueen asukkaat tuntuvat olevan tunnollisia somistajia, sillä lähes joka talossa oli nähtävillä erilaisia kauniita esineitä ja asetelmia ikkunalaudoilla. Mahtaako paikallinen julkisivulautakunta edellyttää, että maailmanperintökohteessa asuttaessa pidetään huolta siitä, että turisteille on viehkeää katsottavaa tarjolla?

Pyhän Ristin kirkko jäi näkemättä sisäpuolelta, koska osuimme sen luo vain muutamia minuutteja ovien sulkemisajan jälkeen. No, ajattelimme, että mennään sitten aamulla käymään siellä kun ei mihinkään ole kiire. Menemättähän se jäi. Iltamyöhällä tyttäret lähettivät keskeltä metsää viestiä, että voisitteko tulla lauantaina tuomaan kuivia vaatteita ja kumisaappaat. Minä olin lobannut kumisaappaiden mukaanottamisen puolesta tarmokkaasti jo pakkaamisvaiheessa, mutta kun ei: vaelluskengät ovat kuulemma ennenkin riittäneet. Palasimme sitten ajoissa Tampereelle ja puoliso pakkasi tarpeelliset kamat autoon ja lähti huolehtivan isukin tavoin huoltamaan vettynyttä jälkikasvuaan. Onnistuin estämään itseäni olemasta niin v-mainen, että olisin laittanut saapaskassiin lapun, jossa lukee "mitäs minä sanoin".